Archive for kesäkuu, 2010

Jumala?

maanantai, kesäkuu 7th, 2010

Aina jos­kus kun on saa­nut hie­man lepuut­taa aivo­jaan, tulee mie­leen poh­tia Konsta Pylk­kä­sen tapaan val­miiksi jokin mieltä askar­rut­ta­nut seikka. Kons­ta­han oli jo saa­massa val­miiksi las­kel­mansa maa­il­man­kaik­keu­den koosta ja täh­tien mää­rästä, kun pahai­nen riekko tuli ja pilasi kalkyylit.

No, minulle tuli mie­leeni rat­kaista se itseäni pit­kään vai­van­nut asia, että onko sitä Juma­laa nyt ole­massa vai eikö ole? Kun siitä niin pal­jon kohkataan.

Yri­tän sel­vit­tää asiaa louk­kaa­matta kenen­kään uskon­nol­li­sia tun­teita, mutta myös kun­nioit­taen omaa jär­keäni ja kaik­kea sitä, mitä olen elä­mäni aikana näh­nyt, koke­nut ja oppinut.

Kuu­lun ev.lut. kirk­koon, ja aina sil­loin täl­löin seu­ra­kun­nan jäsen jou­tuu tilan­tee­seen, missä pitäisi mm. lausua ääneen uskontunnustus:

“... ja Jee­suk­seen Kris­tuk­seen, Juma­lan aino­aan poi­kaan, mei­dän her­raamme, joka sikisi pyhästä hen­gestä, syn­tyi neit­syt Mariasta...”. 

Ja niin edel­leen. Useim­mille on kotona ope­tettu, ettei saa valeh­della. Yleensä tällä on tar­koi­tettu, ettei saa valeh­della toi­sille ihmi­sille. Saako itsel­leen valeh­della? Saako tuon uskon­tun­nus­tuk­sen siis lausua, jos ei sii­hen usko?

Tapa, millä Jee­suk­sen syn­ty­mi­nen raa­ma­tussa seli­te­tään, on nyky­tie­tä­myk­sen valossa vähin­tään­kin kysee­na­lai­nen. Toi­saalta kaikki se tieto, mitä Jee­suk­sen elä­mästä, opeista ja aja­tuk­sista on meille ker­rottu, edus­taa inhi­mil­li­sen yhtei­söl­li­sen elä­mi­sen jaloim­pia ja arvos­tet­ta­vim­pia peri­aat­teita. Jee­suk­sen sano­taan olleen puuse­pän poika ja kalas­taja. Siis käy­tän­nön mies, joka eli kuten opetti. Siksi on vai­kea kuvi­tella, että hän olisi kul­ke­nut toreilla julis­taen ole­vansa Juma­lan poika. Oli­siko ehti­nyt­kään, kun piti itsensä kalas­ta­malla elättää?

Samalla het­kellä, kun Nikean kir­kol­lis­ko­kous v. 325 äänes­tys­pää­tök­sellä julisti, että kyllä se Jee­sus Juma­lan poika oli ja sillä siisti, samalla het­kellä Jee­suk­sen elä­män­työ rais­kat­tiin. Hänen mai­neensa otet­tiin maallis-uskonnollisen val­lan­käy­tön väli­neeksi, ja hänestä teh­tiin jou­lu­puk­kiin rin­nas­tet­tava satu­hahmo. Eikä todel­la­kaan ollut Jee­suk­sen vika, että näin kävi 300 vuotta hänen pois­me­nonsa jälkeen.

Maal­li­nen valta tar­vitsi kirk­koa val­lan­käyt­tönsä tueksi tilan­tei­siin, joissa miekka ei aut­ta­nut eikä ruoska riit­tä­nyt. Ruu­miin lisäksi kah­lei­siin piti lait­taa myös ihmi­sen mieli. Nyky­ään kirk­koa ei enää län­si­maissa tar­vita maal­li­sen val­lan­käy­tön väli­neenä, mutta tämä rooli sillä on edel­leen mm. monissa isla­mis­ti­sissa val­tioissa. Mitä tulee uskon väli­near­voon val­lan­pi­tä­jille, niin ei tar­vitse aja­tella muuta kuin itsemurhapommittajia.

Mutta onko siis Juma­laa ole­massa vaiko ei? Vas­taus tähän kysy­myk­seen voi olla vain hen­ki­lö­koh­tai­nen. Mitat­ta­vissa ole­vaa, tasa­laa­tuista yhteistä uskoa ei ole ole­mas­sa­kaan. Ken muuta väit­tää, syyl­lis­tyy valeh­te­lun syntiin... .

Ihmi­nen ei tiedä kaik­kea. Se ei tiedä mistä maa­il­man­kaik­keus alkaa tai mihin se päät­tyy. Tie­teen uudet saa­vu­tuk­set syn­nyt­tä­vät vain uusia kysy­myk­siä. Eikä ihmis­polo tiedä edes sitä, mitä huo­menna tapah­tuu. Nii­den asioi­den määrä joita ihmi­nen ei tiedä, on val­tava. Se on niin val­tava, että se edessä vii­sas ihmi­nen nöyr­tyy. Ei nöy­ris­tele vaan nöyrtyy.

Jospa kaik­kea sitä, mitä ihmi­nen ei tiedä, kut­sut­tai­siin Juma­laksi? Sillä tätä mys­tee­rien mää­rää on syytä kun­nioit­taa. Miksi? Koska tämä tun­te­mamme maa­il­man koko­nai­suus, oma bio­lo­giamme mukaan lukien kui­ten­kin toi­mii, vaikka emme tar­kasti tie­dä­kään miten emmekä var­sin­kaan miksi. Voimme kui­ten­kin joka aamu herä­tes­sämme uuteen päi­vään olla kii­tol­li­sia kai­kelle sille, mitä emme tiedä, mutta mikä tekee mei­dän ole­mi­semme mah­dol­li­seksi tällä maa­pal­lolla ilman min­kään­laista omaa ansio­tamme. Eikä tämä tie­tä­mät­tö­myys saa estää meitä yrit­tä­mästä sel­vit­tää tie­tä­myk­semme aukkoja.

Kir­kon­me­noissa pitäisi luo­pua kol­lek­tii­vi­sesta itse­pe­tok­sesta ja kes­kit­tyä opet­ta­maan ihmi­siä elä­mään kes­ke­nään ihmi­siksi, niin­kuin Jee­sus opetti. Ja unoh­taa höpö­tyk­set kuol­leista nouse­mi­sista, neit­seel­li­sistä sikiä­mi­sistä, syn­tien anteek­sian­nosta ja pyhistä hen­gistä. Sil­loin taval­li­nen, etu­päässä omaan jär­keensä uskova kan­sa­lai­nen­kin voisi olla kir­kossa tun­te­matta myö­tä­hä­peää siitä älyl­li­sestä epä­re­hel­li­syy­destä, jota siellä nykyis­ten meno­jen val­li­tessa jou­tuu kestämään.