Archive for helmikuu, 2009

Kuluttajan on luultava olevansa kuningas!

sunnuntai, helmikuu 22nd, 2009

Pekka Mäkelä kir­joitti 13.12.2008 Hesa­rissa mark­ki­na­ta­lou­den ja kulut­ta­jan väli­sen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen meka­nis­meista. Mäkelä havaitsi monien mui­den tavoin, että kulut­ta­jalla olisi aihetta itse­kri­tii­kiin.  Mutta vaikka tämä täy­sin totta onkin, niin onko kulut­ta­jalla sii­hen halua?
Enem­mistö meistä ei taida kulu­tus­tot­tu­muk­si­aan muut­taa muu­ten, kuin pakon edessä. Ja vaikka ihmis­la­jin säi­ly­mi­sen näkö­kul­masta eko­lo­gi­sen ”pakon” ole­mas­saolo alkaa jo olla näky­vissä, niin tämä indi­vi­dua­lis­ti­nen kulut­ta­ja­nä­kö­kulma uhkaa tehdä tuon pakon mer­ki­tyk­sen tyhjäksi.

Siinä, ja täs­mäl­leen siinä onkin yksi koko mark­ki­na­ta­lou­den toi­min­ta­mal­lin suu­rim­mista para­dok­seista: Kulut­ta­jan tulee uskoa itsensä mai­nos­toi­mis­to­jen avus­tuk­sella omien kulu­tus­tot­tu­mus­tensa luo­mine per­soo­nal­li­suus­piir­tei­neen unii­kiksi yksi­löksi, jonka tar­peet, koke­muk­set ja elämä ovat ainut­laa­tui­sia ihmis­kun­nassa. Mark­ki­na­ta­lous puo­les­taan toi­mii tehok­kaasti vain mas­sa­tuo­tan­non peri­aat­teilla. Sen avulla tuot­tei­den hin­nat voi­daan saada niin alas, että kulut­ta­jien tar­peet voi­daan tyy­dyt­tää. Mai­non­nan yksi pää­teh­tävä onkin yrit­tää kai­kin kei­noin var­jella kulut­ta­jaa siltä tie­dolta, että hänen kans­saan saman­lai­sia ”yksi­löl­lis­tä­viä” tuot­teita käyt­tä­vät mil­joo­nat muut­kin ihmiset... .

Nykyi­nen yltiöin­di­vi­dua­lis­ti­nen ajat­te­lu­tapa ei näytä yltä­vän oman elä­mämme mit­taa pidem­mälle.  Vaikka siis vil­pi­töntä huolta ilmas­to­muu­tok­sen, köy­hien ja rik­kai­den mai­den väli­sen kui­lun kas­va­mi­sen, eri syistä yhteis­kun­nasta syr­jäy­ty­nei­den mää­rän lisään­ty­mi­sen jne. vuoksi tun­ti­sim­me­kin, niin ajat­te­lem­meko sit­ten­kin: Ei se kaikki ehdi vielä minun elin­ai­ka­nani minun elä­mäni laa­tuun vaikuttaa?

Yeisradiolle on saatava seinät

maanantai, helmikuu 16th, 2009

Hel­sin­gin Sano­mien pää­toi­mit­taja Janne Virk­ku­nen arvos­te­lee (HS140209 “Yle pul­lis­te­lee omien rajo­jensa ylitse”) Ylen laa­je­ne­mis­pyr­ki­myk­siä ja syyt­tää sitä  “jul­ki­nen pal­velu” -käsit­teen liian väl­jästä tulin­nasta. Kun heti perään seu­raa­vana päi­vänä (150209) pää­kir­joi­tus­si­vulla tar­jo­taan pals­ta­ti­laa Euroo­pan Kus­tan­ta­jien Lii­ton (EPC) puheen­joh­ta­jalle Francisco Pinto Balsemão’lle samaan aihee­seen liit­tyen, voi­daan jo puhua euroo­pan­laa­jui­sesta offen­sii­vista. Bal­semãon viesti on, että euroop­pa­lai­sille yleis­ra­dioille mak­set­ta­via val­tion­tu­kia on vähen­net­tävä, koska se vää­ris­tää kilpailua.

Närää Suo­messa on aiheut­ta­nut se, että Yle tehok­kaasti ja kau­ko­nä­köi­sesti aloitti inter­ne­tin hyö­dyn­tä­mi­sen kai­kessa toi­min­nas­saan. Sen seu­rauk­sena kaikki suo­ma­lai­set voi­vat (TV -luvan mak­sa­mi­sesta riip­pu­matta) kat­sella ja kuun­nella ver­kon kautta Ylen arkis­ton kor­vaa­mat­to­mia kult­tuu­ri­aar­teita. Sen lisäksi esim. TV1:n vii­mei­sim­män uutis­lä­he­tyk­sen voi kat­soa mil­loin ja missä vaan, missä on tie­to­kone ja verk­ko­yh­teys. Tässä Yle on toi­mi­nut esi­mer­kil­li­sen ripeästi ja jul­ki­sen pal­ve­lun edel­lyt­tä­mällä tavalla. Print­ti­puo­lella olisi mie­luusti nähty, että Yle olisi pitä­nyt näp­pinä erossa ver­kosta ja tyy­ty­nyt perin­tei­siin radio- ja tv -lähetyksiin.

Nyt on käy­nyt ilmi, että parissa hel­sin­ki­läi­sessä tava­ra­ta­lossa voi­daan suu­relta näyt­tö­ruu­dulta lukea Ylen teksti-tv:n uuti­sia. Lisäksi on sel­vin­nyt, että Yle ei peri kaup­piailta pal­ve­lusta kor­vausta, kun­han vain Ylen logo on ruu­dulla näky­vissä. Tämä on pidetty vii­mei­senä pisa­rana, ja todis­teena siitä, että Yle puo­li­jul­ki­sin varoin tar­joaa ilmai­seksi pal­ve­lua, jota kau­pal­li­nen puoli kat­soisi voi­vansa myydä.

Talou­del­li­sesti kyseessä on toi­sar­voi­nen asia, mutta siitä on poi­mittu riit­tä­vän sel­keä­hah­moi­nen kep­pi­he­vo­nen, jonka avulla voisi laa­jem­min­kin vaa­tia edus­kun­taa otta­maan vas­tuunsa joh­ta­mas­taan Yleis­ra­diosta ja ker­to­maan sille, mitä käsite “Jul­ki­nen Pal­velu” pitää sisäl­lään. Vaa­ti­musta voi­daan tästä yksit­täis­ta­pauk­sesta riip­pu­matta pitää koh­tuul­li­sena. Se on tär­keä ennen­kaik­kea Ylen itsensä näkö­kul­masta. Jär­ki­kin nimit­täin sanoo, ettei Yle voi eikä sen pidä hoi­taa kaik­kea mah­dol­lista medi­aan liit­ty­vää. Muussa tapauk­sessa Yle alkaisi piak­koin jul­kaista myös päivälehteä... .

Ylen tulisi kes­kit­tyä kah­teen asi­aan tässä jär­jes­tyk­sessä: Uuti­set ja kult­tuuri (sisäl­ly­tän urhei­lun kult­tuu­riin). Vaikka Ylen pää­uu­tis­lä­he­tys täyt­tää tiu­kat­kin laa­tu­kri­tee­rit, niin Ylen uutis­toi­mi­tus toi­mii kokoonsa näh­den melko tehot­to­masti. Kat­so­jat kai­paa­vat enem­män poliit­ti­sesti puo­lu­ee­tonta, luo­tet­ta­vaa, uutis­näl­käistä, tut­ki­vaa ja tar­vit­taessa sekä nopeaa että agres­sii­vis­ta­kin toi­min­taa. Ainoa ongelma onkin siinä, onko se edes läh­tö­koh­tai­sesti mah­dol­lista par­la­men­taa­ri­sesti val­vo­tussa mediatalossa.

Vali­tet­ta­vasti Ylen uutis­toi­min­nan suun­taus näyt­tää ole­van päin­vas­tai­nen. En esim. käsitä, mitä hyö­tyä on teet­tää Talous­tut­ki­muk­sella näitä nol­la­tut­ki­muk­sia suo­ma­lais­ten käsi­tyk­sistä asioista, joista suo­ma­lai­silla ei näi­den samo­jen tut­ki­mus­ten mukaan ole mitään käsi­tystä. Kuten oppo­si­tio­po­li­tii­kan onnistuminen/onnistumattomuus tai hal­li­tuk­sen laman­tor­jun­ta­toi­mien teho/tehottomuus. Miksi ennus­ta­jaeu­kon kris­tal­li­pal­loa, kaa­pua ja höpö­tyk­siä pide­tään uuti­sina sen sijaan, että lai­tet­tai­siin nekin rahat vaik­kapa vah­vis­ta­maan ajan­koh­tais­toi­mi­tus­ten tut­ki­van jour­na­lis­min osas­ton (onko­han Ylessä sel­laista) resurs­seja? Vai teet­tääkö par­la­men­taa­ri­sesti val­vottu media tässä ilmaista tut­ki­mus­toi­min­taa poliit­ti­sille taus­ta­ryh­mil­leen? Kun tut­ki­muk­set vielä tee­te­tään kan­san­edus­taja Eero Leh­den omis­ta­man Talous­tut­ki­muk­sen toi­mesta, niin jokin riip­pu­ma­ton media (?) voisi nähdä tässä hyvin­kin tut­ki­mi­sen arvoi­sen asian!

Jul­ki­sen pal­ve­lun sisältö on siis syytä mää­ri­tellä. Edus­kun­nan ripey­sas­tei­kon huo­mioo­not­taen saamme var­masti asiasta ensim­mäi­set mie­tin­nöt luet­ta­vak­semme mah­dol­li­sesti jo heti 2015 pidet­tä­vien edus­kun­ta­vaa­lien jälkeen.

Ahneiden Tollojen Valtakunta

sunnuntai, helmikuu 15th, 2009

Mul­ti­mil­jo­nääri, pank­kiiri Björn Wahl­roos kuvasi EKP:n kol­lee­goi­taan tol­loiksi, koska he ovat rea­goi­neet rahoi­tus­krii­siin liian myö­hään ja vää­rin. Hän voi olla oikeas­sa­kin, mutta sen totea­mi­nen jää talous­his­to­rian tut­ki­joi­den tehtäväksi.

Posi­tii­vista ana­lyy­tikko Wahl­roo­sin resu­nee­rauk­sissa on aina­kin se, että hän ei tyydy pape­rin­ma­kui­seen kom­men­toin­tiin. Se piris­tää talou­desta yleensä käy­tä­vää kui­vah­koa rapor­toin­tia. Ana­lyy­tikko itse on suo­ma­lai­sessa talous­e­lä­mässä poikkeustapaus.

Hän opis­keli pika­vauh­tia kaup­pa­kor­keassa toh­to­riksi, siir­tyi val­mis­tut­tu­aa­naa 1980 -luvun lopulla pank­kiin töi­hin (SYP) ollen sekä pan­kin joh­to­kun­nassa että joh­dossa. Muu­ta­man vuo­den peli­merk­kejä keräil­ty­ään Björn havaitsi 1990 -luvun suo­ma­lai­sen rahoi­tus­krii­sin myötä het­kensä koit­ta­neen. Ensin hän perusti Man­da­tum -pan­kin joka fuusioi­tiin 1998 Osa­ke­pankki Interbank’iin. Man­da­tu­min Wahl­roos vei pörs­siin, ja osak­kei­den huima arvon­nousu teki hänestä uppo­rik­kaan. 2000 -luvulla tämä talous­nero hääri rahoi­neen myös joh­ta­mansa ja osin omis­ta­mansa (enti­sen suo­ma­lais­ten veron­mak­sa­jien omis­ta­man Pos­ti­pan­kin, myöh. Leo­nian, nyk.) Sam­mon ympä­rillä käy­dyissä osa­ke­kau­poissa, joi­den seu­rauk­sena kan­sal­li­see­pos Kale­va­lasta nimensä löy­tä­nyt pankki siir­tyi juuteille.

1990 -luvun suo­ma­lai­sen, täy­sin koti­ku­toi­sen rahoi­tus­krii­sin hin­naksi on arvioitu 50 mrd mark­kaa, run­saat 8 mrd euroa.  Inhi­mil­li­set kus­tan­nuk­set oli­vat kata­stro­faa­li­set.  Monet kun­nial­li­set yrit­tä­jät, pien­si­joit­ta­jat ja taval­li­set asun­to­ve­lal­li­set mak­soi­vat krii­sistä koh­tuut­to­man hin­nan, täy­sin viat­to­mista takaa­jista puhu­mat­ta­kaan. Krii­siä on oikeu­te­tusti kuvattu Suo­men his­to­rian suu­rim­maksi varal­li­suu­den uus­jaoksi. Tämän krii­sin aikaan­saa­neet tol­lot tai­ta­vat enim­mäk­seen edel­leen olla vapaalla jalalla, osa var­sin hyvissä ase­missa ja varoissa.

Voi­daan siis sanoa, että pal­jon sekä taval­li­sia että ahneita tol­loja on tar­vittu tasoit­ta­maan Nalle -prins­sin tietä hänen nykyi­seen ase­maansa Ahnei­den Tol­lo­jen Val­ta­kun­nan talou­del­li­sena neuvonantajana.

Par­hail­laan meneil­lään ole­vaa maa­il­man­laa­juista rahoi­tus­krii­siä voi­daan myös tar­kas­tella “ahneet tol­lot” -näkökulmasta. Kaikki alkoi USA:sta, missä bonus­jär­jes­tel­millä ahneu­den hybrik­seen saa­te­tut pank­kii­rit kek­si­vät idean pake­toida hei­koilla tai lähes ole­mat­to­milla vakuuk­silla myön­net­tyjä taval­lis­ten ame­rik­ka­lais­ten asun­to­luot­toja sijoit­ta­jille, myy­tä­viksi edel­leen arvo­pa­pe­reina(!). Helppo, suo­ras­taan tyr­ky­tetty lai­na­raha tie­tysti aiheutti asun­to­jen hin­toi­hin kuplan, jonka puh­kea­mi­nen oli vain ajan kysy­mys. Ja vain täys­tol­lot saat­toi­vat olla näke­mättä, että pok­sah­dus tulisi pian ja olisi vai­kut­tava. Omien raha­mark­ki­noi­densa lisäksi jen­kit tar­tut­ti­vat krii­si­vi­ruk­sen myös muu­hun maa­il­maan, missä mm. euroop­pa­lai­set pank­kii­ri­tol­lot innok­kaasti kau­pit­te­li­vat näitä ame­rik­ka­lai­sia “arvo­pa­pe­reita” asiak­kail­leen luo­tet­ta­vina sijoi­tus­koh­teina. Islan­ti­lai­set meni­vät niin syvälle, että lähes upot­ti­vat koko saarensa.

Kun näitä raha­maa­il­man ahnei­den tol­lo­jen aikaan­saa­nok­sia nyt yri­te­tään EKP:n ja mui­den­kin kes­kus­pank­kien toi­mesta kor­jailla, niin ei siis näemmä heil­le­kään juuri kun­nian kukot kie’u. Mutta näitä pank­kii­ri­tol­loja löy­tyy toti­sesti muu­al­ta­kin, kuin vain Nalle Wahl­roo­sin osoit­ta­masta EKP:sta.

PS! Tällä vii­kolla tulee kulu­neeksi 200 vuotta Char­les Darwi­nin syn­ty­mästä. Hesa­rin pää­kir­joi­tus (150209) otsi­kolla “Darwi­nilta voi oppia vielä pal­jon” antaa tämän luon­non­tie­tei­li­jän oival­luk­sille talous­krii­siin sopi­van tuo­reen näkökulman.

Lex Nokia

sunnuntai, helmikuu 1st, 2009

Aiem­min auto­var­kautta kut­sut­tiin auto­var­kau­deksi. Nyky­ään­hän se on “ajo­neu­von luva­ton käyt­töön­otto”. Kun auton pai­kalle aja­tel­laan tie­to­verkko ja sen omis­taja, niin tun­tuu oudolta seu­rata oikeus­op­pi­nei­den­kin kinas­te­lua siitä, rajoit­taako ns. Lex Nokia “yksilönvapautta”.

Ei tässä nyt mis­tään val­ta­vasta orwel­li­lai­sesta kään­teestä ole kysy­mys, vaan itse asiassa tästä: Työ­nan­taja kat­soo, että hänellä on oltava oikeus seu­rata, kuka, kenelle, minne, pajonko ja minkä muo­toista säh­kö­pos­tia työ­nan­ta­jan mak­sa­malla työ­ajalla ja työ­nan­ta­jan omis­ta­milla lait­teilla lähet­tää.
Minun oikeus­ta­juni mukaan vaa­ti­musta voi­daan pitää kohtuullisena.

Suo­messa on pal­jon näitä “maan tapoja”. Yksi niistä on näke­mys siitä, että työn­te­ki­jällä on ikiai­kai­nen nau­tin­ta­oi­keus hoi­taa työ­ajalla omia asioi­taan ja sivu­bis­nek­si­ään työ­nan­ta­jan työ­ka­luja, kul­ku­neu­voja jne. sii­hen tar­vit­taessa käyttäen.

Nämä kiih­keim­mät “verk­ko­yh­tei­sön vapau­den” nimissä lakia vas­tus­ta­vat ovat luku sinänsä. Sillä suun­nalla val­lit­see hyvin vapaa­mie­li­nen suh­tau­tu­mi­nen esim. teki­jä­noi­keu­della suo­ja­tun mate­ri­aa­lin lait­to­maan kopioin­tiin ver­kossa. Mutta jos näiltä samoilta ihmi­siltä kysy­tään, oli­siko OK jos kuka tahansa voisi tar­peen tul­len lai­nata hei­dän pol­ku­pyö­räänsä, autoansa tai asun­toansa sii­hen lupaa kysy­mättä, niin ilme voisi muuttua.

Jos niitä yri­tys­sa­lai­suuk­sia nyt vält­tä­mättä on työ­ajalla vuo­det­tava ja omia asioita ver­kossa hoi­det­tava, niin eikun parin sata­sen läp­päri ja mok­kula rep­puun, niin niil­lä­hän homma hoi­tuu muka­vasti omilla veh­keillä laki­sää­tei­sen kah­vi­tun­nin aikanakin!