Archive for tammikuu, 2009

Israel päivittää Hammurabin lait

keskiviikko, tammikuu 7th, 2009

Sanon heti alkuun, että pales­tii­na­lais­ten soti­mis­me­to­dit ansait­se­vat kai­ken sen hal­vek­sun­nan, mikä nii­hin koh­dis­te­taan. Ulko­puo­li­selle tark­kai­jalle piir­tyy kuva, jossa kii­lu­va­sil­mäi­nen, hyvin­syö­nyt, par­ta­sui­nen, usko­vai­seksi naa­mioi­tu­nut isla­mi­nus­koa häpäi­sevä kan­san­kii­hot­taja istuu tur­vassa bunk­ke­ris­saan laa­ti­massa julis­tuk­si­aan itse­mur­ha­kan­di­daat­tien rek­ry­toi­mi­seksi ja vihol­lis­ten umpi­mäh­käi­sen tap­pa­mi­sen kiih­dyt­tä­mi­seksi. Media­kurs­seja käy­neet adju­tan­tit lähet­te­le­vät you­tu­been tämän tais­te­luja tar­kasti kart­ta­van “joh­ta­jan” pää­mää­riä pal­ve­le­via videopätkiä.

Samaan aikaan var­si­nai­set “tais­te­li­jat” pii­lot­te­le­vat lähi­su­ku­lais­tensa kodeissa, kir­koissa, sai­raa­loissa, kou­luissa ja muissa pai­koissa, joissa nk. Gene­ven sopi­mus­ten mukai­nen sodan­käynti (myön­nän, kar­miva termi) on mah­dot­to­muus. Sieltä käsin käy­dään lau­kai­se­massa umpi­mäh­käi­sesti län­si­mai­sella avus­tus­ra­halla ostet­tuja, kan­sain­vä­lis­ten kuo­le­man­kaup­piai­den ystä­väl­li­sesti toi­mit­ta­mia raket­teja kohti israe­li­lai­sia kyliä ja kau­pun­keja. Ja aina kun kame­roita näkyy, pon­nah­taa rau­nioista esille haa­voit­tu­nutta lasta hiuk­si­aan repien kan­tava pales­tii­na­lai­nen ja joukko voi­ton­merk­kejä teke­viä, tuli­te­riä kone­pis­too­le­jaan ilmaan lau­ko­via häm­mäs­tyt­tä­vän nuo­ria “soti­laita”. Syvästi tie­toi­sena siitä, että täy­sin viat­to­mia nai­sia ja lap­sia oikeasti kuo­lee, väi­tän, että median pyö­rit­tä­mi­sen pales­tii­na­lai­set osaa­vat erin­omai­sesti. Ja uskal­lan vielä kyy­ni­sesti epäillä, että itse media on, off the record, kii­tol­li­nen näin saa­mas­taan myy­västä, raflaa­vasta materiaalista.

Vaikka vakaina usko­vai­sina itse­ään pitä­vien israe­li­lais­ten tap­pa­mis­toi­minta tehok­kaam­paa ja täs­mäl­li­sem­pää onkin, niin ei sil­le­kään eri­tyi­siä inhi­mil­li­syys­pis­teitä kerry. Siinä missä Beet­le­he­missä syn­ty­neen puuse­pän pojan, erään Jee­suk­sen sano­taan Uudessa Tes­ta­men­tissa pyy­tä­neen kään­tä­mään pos­kelle lyö­jälle toi­sen­kin pos­ken läis­kit­tä­väksi, sovel­ta­vat nämä van­hurs­kaat israe­li­lai­set mie­luum­miin Van­hasta Tes­ta­men­tis­ta­kin löy­ty­vää, nk. Ham­mu­ra­bin lakien mukaista oikeus­kä­si­tystä. Tosin sadalla ker­rot­tuna: Sata sil­mää sil­mästä, sata ham­masta hampaasta!

Surul­lista on se, että koska konflikti on niin vanha, niin argu­ment­teja puo­lesta ja vas­taan voi­daan kum­man­kin osa­puo­len teke­mi­sistä poi­mia kuin sir­pa­leita osu­man saa­neesta viat­to­masta sivii­listä.  Siksi kom­pro­missi on ainoa mah­dol­li­suus. Käsi­tys siitä, siitä onko sel­lai­selle maa­pe­rää vaih­te­lee osa­puol­ten kes­ken sen mukaan, mil­lai­selta omien sota­toi­mien menes­tys kul­loin­kin näyt­tää. Sivii­lien kär­si­myk­set eivät oikeasti näytä kiin­nos­ta­van kumpaakaan.

Puuttuuko Suomesta arvojohtajia?

lauantai, tammikuu 3rd, 2009

Hesari käsit­te­lee pää­kir­joi­tuk­ses­saan 2.1.2009 pre­si­den­tin uuden­vuo­den puheen poh­jalta joh­ta­juu­den ja arvo­joh­ta­juu­den suh­dettä ylei­sesti ja istu­van pre­si­den­tin koh­dalla eri­tyi­sesti.
Lehti kir­joit­taa mm:
“Pre­si­den­tin ase­masta ja val­ta­oi­keuk­sista käy­tä­vässä kes­kus­te­lussa ase­te­taan usein vas­tak­kain käsit­teet val­taa käyt­tävä joh­taja ja arvo­joh­taja. Arvo­joh­ta­jasta puhu­taan her­kästi vali­tet­ta­van vähät­te­le­vään sävyyn, sillä demo­kra­tiassa tar­vi­taan arvojohtajuutta.”

Tar­ken­tai­sin Hesa­rin väi­tettä: Arvo­joh­ta­jasta ilman val­taa saa­te­taan puhua vähät­te­le­vään sävyyn, tus­kin muu­ten. Pitäi­si­kin kysyä, että mikä joh­taja se pal­jas “arvo­joh­taja” oikein olisi? Missä val­tion, kun­nan tai yksi­tyi­sen sek­to­rin ins­tans­sissa meillä voisi olla joh­taja, jolla ei olisi kon­kreet­tista val­taa, mutta jolta odo­tet­tai­siin “arvo­joh­ta­mista”. Siis sel­laista, joka ker­toisi meille, mikä olisi inhi­mil­li­sesti, moraa­li­sesti ja yhteis­kun­nal­li­sesti oikein ja mikä vää­rin. Muu­toin en ko. joh­ta­juu­den sisäl­töä oikein ymmärrä.

Jos täl­lai­sesta joh­ta­juu­desta on kysy­mys, niin eikös meillä ole heitä jo kirkko vää­räl­lään! Se, ovatko piis­pat, kirk­ko­her­rat ja papit tätä joh­ta­juutta itsel­leen otta­neet, onkin sit­ten koko­naan toi­nen asia. Minusta he todel­li­sen arvo­joh­ta­mi­sen ase­mesta pikem­min­kin lymyä­vät sakra­ment­tiensa takana.

Olen pää­kir­joit­ta­jan kanssa samaa mieltä siitä, että pre­si­dentti Halo­nen olisi vir­kansa puit­teissa voi­nut olla suu­laam­pi­kin arvo­joh­taja ulko­po­liit­ti­sen joh­ta­juu­tensa alu­eella. Siis sen, missä hänellä vielä on oikeata val­taa­kin. Meillä Suo­messa ei ole mon­taa­kaan kan­sain­vä­li­sen tason polii­tik­koa, joi­den muis­tet­tai­siin sano­neen jos­ta­kin maa­il­man­po­liit­ti­sesta tapah­tu­masta sel­keästi, että “tämä on vää­rin”. Ja jos joku niin sanoisi, niin sii­tä­kös media rie­mas­tuisi. Kuten  rie­mas­tui sii­tä­kin, että tämä samai­nen pre­si­dentti Halo­nen uskalsi ensim­mäi­sellä kau­del­laan ääneen sanoa USA:n hyö­kät­tyä Ira­kiin, että invaa­sio on YK:n asi­aan liit­ty­vän pää­tök­sen puut­tuessa lai­ton. Toi­sella kau­del­laan Halo­nen ei jos­ta­kin syystä tämän­kal­tai­sia avauk­sia teh­nyt. Olisi kyllä mie­len­kiin­toista tie­tää, miksi ei ole.

Suo­men pre­si­den­tin dilemma siis on:  Ottaa kan­taa tai on otta­matta kan­taa, tur­piin tulee jos­ta­kin suun­nasta. Ei ole helppo pesti, ei.