Oikeistolaidan eräälle vaikuttamismuodolle antoi nimen liikemies Kyösti Kakkonen, kun hän kutsui Keskusta- ja Kokoomuspuolueille ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja antamiaan avustuksia “rahalliseksi arvovalintavaikuttamiseksi”. Termi on oikea ja rehellinen: Rahaa annetaan lahjoittajan hyviksi katsomien tavoitteiden ajamiseksi. Epäilyttävää toiminnasta tulee vasta silloin, kun sitä yritetään salata.

Itse seuraan median enemmän tai vähemmän avoimesti suoltamaa “propagandaa” päivittäin, ja olen ryhtynyt kutsumaan sitä Kakkosta mukaillen “journalistiseksi arvovalintavaikuttamiseksi”. Siihen pätee sama sääntö, kuin rahalliseen arvovalintavaikuttamiseen: Kun se on avointa ja julkilausuttua, se on OK. Kieroksi toiminta muuttuu silloin, kun vaikuttamista tehdään mukamas puolueettomuuden kulissin takaa. Tässä suhteessa Suomen suurin ja kaunein, Helsingin Sanomat on tehnyt pääkirjoittelustaan suorastaan oikeistolaisesti painottuneen journalistisen arvovalintavaikuttamisen taiteenlajin. Tietenkään sitä itse myöntämättä.

Esimerkkejä löytyy, ellei päivittäin, ainakin viikoittain. Yksi arvovalintavaikuttamisen yleisimmistä työkaluista on mielikuvien luominen asioiden ja ilmiöiden välille. Poliittisiin vastustajiin pyritään liittämään negatiivisia mielikuvia. Hesarin tapana on jo vuosien ajan ollut esimerkiksi yhdistää “vaalilupausten syöminen” vasemmistolaisuuteen. Eilen (140512) lehti julkaisi pääkirjoitussivullaan otsikolla “Ranskalla on oma resepti” jutun, joka alkoi näin: “Ranskassa on aloitettu veikkailu siitä, mitkä ovat ensimmäiset vaalilupaukset, jotka presidentiksi valittu Francois Hollande syö”.
Kuten tiedetään, Hollande edustaa vasemmistoa. Edellisten eduskuntavaaliemme jälkeen Hesari näki runsaasti vaivaa ennustaessaan, milloin SDP joutuisi syömään vaalikampanjassaan antamansa lupauksen vakuuksien vaatimisesta Kreikan lisälainoittamisesta. Lehden kampanjointi muuttui jo lähes hysteeriseksi sitä mukaa, kun alkoi käydä selville, että demariministeri Jutta Urpilainen tulee ajamaan vaatimuksen läpi EU:ssa, kuten sitten tekikin.

Vuoden alussa valittu presidenttimme Sauli Niinistö (Kok) antoi kampanjassaan lupauksen perustaa korkean tason asiantuntijaryhmä tutkimaan, mitä voitaisiin tehdä nuorten syrjäytymisen estämiseksi. Niinistö on hoitanut virkaansa nyt noin kolme kuukautta, mutta en ole havainnut Hesarissa ensimmäistäkään kärsimätöntä kyselyä sen perään, milloin ja miten presidentti aikoo vaalilupauksensa lunastaa.

Laatulehdet, kuten Hesari, tapaa sallia toimittajiensa joukossa myös ns. omantunnon ääniä soveltamansa yleisen ideologisen eetoksen lomassa. Hesarilla tämä yleinen koko toimintaa kattava eetos on liberaalin markkinatalouden puolustaminen ja sen negatiivisten lieveilmiöiden vähättely.

Toivon, että Hesarin toimittajat Juha Sainio ja Paavo Rautio eivät pahastu, vaikka käytän heitä esimerkkeinä Hesarin omallatunnolla varustetuista toimittajista. Muitakin varmasti on.

Paavo Rautio kirjoitti HS:ssa tänään 25.3 erinomaisen kolumnin otsikolla “Kohu, jossa hämmästyttävintä on kohu”. Rautio käyttää lähteenään The New York Timesissa julkaistua avointa kirjettä, jonka on kirjoittanut  Goldman Sachs -pankissa työskennellyt johtaja Greg Smith. Lyhyesti kerrottuna Sainio kuvailee Smithin kerronnan avulla sitä umpikieroa, petollista ja epäisänmaallista  toimintaa, millä tämä pankki raunioitti USA:n talouden. Heijastusvaikutuksena oli mm. Irlannin pankkijärjestelmän kaatuminen sikäläisten veronmaksajien syliin.

Juha Sainion kirjoitus “Paska iskee potkuriin” julkaistiin HS:ssa samassa Merkintöjä -kolumnissa yli vuosi sitten 12.2.2011. Sainio kuvaa siinä USA:n keskuspankin FED’in entisen pääjohtajan Alan Greenspanin muistelmateosta The Age of Turbulence. Greenspan oli USA:ssa se veromaksajia edustanut valtion virkamies, jonka olisi kuulunut valvoa Goldman Sachs’in ja Lehman Brohthers’in kaltaisten finanssitavaratalojen toimintaa. Sainion erinomaisesta jutusta selviää, miten Greenspan lopulta joutuu toteamaan, että hänen uskonsa kaikkivoipaan markkinatalouteen oli täysin väärä ja vailla perusteita.

Yhteistä kirjoituksille on se, että kummankin lähde on toinen kirja tai kirjoitus, joissa arvostellaan kovin sanoin markkinatalouden puitteissa tapahtunutta vakavaa piittaamattomuutta talouden pelisäännöistä. Kyseessä eivät siis ole toimittajien omaan tiedonhankintaan ja toimitukselliseen harkintaan perustuvat kannanotot, vaan pikemminkin referaatit. Toimittajat mahdollisesti jakavat osan kolumniensa lähdemateriaalin sisältämästä markkinatalouden kritiikistä, mutta suoranaisesti “omina” kannanottoina he eivät kritiikkiään esitä.
Estääkö sen median toteuttama sensuuri, kirjoittajien oma itsesensuuri vai pelkkä rohkeuden puute?

Kun Hesari pääkirjoituksissaan arvostelee ay -liikkeen tai vasemmiston toimintaa tai motiiveja, on kirjoittelu varsin provokatiivista ja pidäkkeetöntä.
Mutta taivas varjele, kun tullaan markkinatalouden pyhimpien arvojen äärelle! Silloin muututaan hartaiksi ja harkitseviksi. Vähättelevän alentuvaa asennetta markkinatatalouden negatiivisten lieveilmiöiden (syrjäytyminen, työttömyys ja sen aiheuttamat ongelmat, tuloerojen kasvu, ympäristön saastuminen, omistuksen keskittyminen, lasten huostaanottojen lisääntyminen, harmaa talous jne) suhteen riittää loputtomasti. Järeintä, mihin näiden ongelmien syiden ruotimisessa kyetään, on rukouksenkaltainen toivomus!

Rautio päättää tämänpäiväisen kolumninsa lauseeseen: “Ehkä se, että moisesta nousee kohu, on merkki tervehtyvistä ajoista.”

Aamen.

Happamuudelle on selkeät syyt. Kun edellinen viestintäministeri Suvi Linden (Kok) yritti saada tolkkua YLE:n rahoitukseen, oli tuloksena täydellinen mahalasku, eikä monen vuoden kohkaaminen lopulta johtanut mihinkään. Lindenin kohtaloksi koitui se, että hän liiankin tarkkaan kuunteli mediajohtajia siitä, miten Ylen asiat pitäisi järjestää. Niitä samoja mediajohtajia, joille Kiuru kertoi olevansa se “hiekkalaatikon täti, joka ratkaisee, mitä lapset - mediajohtajat - leikkivät ja millä leluilla”, kuten Pentikäinen kirjoittaa.

Kaupallisen median johtajat saivat ministeri Lindenin vakuuttuneeksi mm. siitä, että Yle tarvitsisi kaitsijakseen julkisen palvelun medianeuvoston kertomaan itselleen, mitä julkisen palvelun median sopii tehdä ja mitä ei. Veikkaan, että Sanoma Oy:n lobbaajat eivät tässä asiassa olleet niitä passiivisimpia ja Hesarin pääkirjoitussivullakin asiaa käsiteltiin erittäin aktiivisesti mm. päätoimittaja Pentikäisen toimesta.
Edellisen yrityksen kohtalosta viisastuneena ministeri Kiuru valitsi toisenlaisen toimintalinjan ja onnistui tehtävässään saaden tästä aiheellista tunnustusta yli puoluerajojen.

 Viimeinen pisara päätoimittaja Pentikäisen happamuudelle lienee kuitenkin antenniverkkotoimiluvan lipsahtaminen sivu suun kilpailijayhtiölle. Päätoimittaja epäilee tällä olevan yhteyttä lehden kriittiseen kirjoitteluun asian käsittelyvaiheessa. Hän kirjoittaa, että “toimiluvan ja politiikan arvostelulla ei saa olla yhteyttä, eikä siihen suuntaan pidä edes vihjata”. Ja tulee siis samalla vihjanneeksi, että yhteys kuitenkin olisi!

On kuitenkin pakko Pentikäisen tapaan ihmetellä päätöstä myöntää TV -toimilupa Britanniassa rikollisista uutishankintamenetelmistä kiinni jääneelle, pahasti ryvettyneelle Rupert Murdochin Fox -kanavalle. Sen kaltaista mediafilosofiaa tuskin kukaan Suomeen kaipaa. Ainoa kuviteltavissa oleva syy ratkaisulle on halu laventaa kilpailua maanpäällisessä TV -verkossamme. Aika näyttää, onko tuloksena vain lisää samaa kaupallista mössöä, mitä jo nyt on tarjolla liian kanssa.

Sanoma Oy:llä on pienessä Suomessamme poikkeuksellisen dominoiva mielipideilmastoa ohjaava asema: Päivä- ja iltapäivälehdet, aikakauslehdet, TV - ja radiokanavat sekä pisteenä iin päälle oppikirjakustantamo. Sanoma Oy kuuluu Euroopan 15:n suurimman mediatalon joukkoon, ja sen pelkkä liikevoitto kohoaa yli puoleen Ylen vuosibudjetista.

Krista Kiuru on pitkään aikaan ensimmäinen viestintäministeri, joka - eduskunnan ja siis kansalaisten valvoman median edustajana - kykenee riittävään sparraukseen päätoimittajan edustamaa konsernia vastaan. Suomalaisen sananvapauden kannalta tämä on se tärkeä asia, mitä haluan uskoa myös päätoimittaja Pentikäisen pohjimmiltaan kunnioittavan.

Tasavallan presidentti Tarja Halosta käsitellessään otsikkotoimittaja on katsonut hyväksi jättää pois esittelysanat “Tasavallan” ja “presidentti”, vieläpä etunimenkin. Kyseessä voisi siis olla kuka tahansa halonen. Tämä vähättelevä journalistinen arvovalintavaikuttaminen on linjassa tämän sitoutumattomaksi itseään kutsuvan lehden aiemman istuvaa presidenttiä käsittelevän linjan kanssa. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, minkä puhuttelulinjan lehti valitsee tulevan presidentin, Sauli Niinistön varalle.

Wahlroos on havainnut toisen virkakautensa pian päättävän presidentin lisänneen vastakkainasettelua. “Halosen kaudella presidentti-instituutio on kärsinyt. En sano, että hän on ollut sopimaton presidentti, vaan että hänen poliittinen linjansa ja asemoitumisensa on ollut toinen kuin eduskuntavaaleissa on ollut kansan tahto.“
Vihjaako Wahlroos tässä, että tasavallan presidentin tulisi muuttaa “poliittista linjaansa ja asemoitumistaan” virkakautensa aikana pidettävien eduskuntavaalien tulosten mukaan? Mikäli tulkintani on oikea, niin se olisi jotakin aivan uutta suomalaisessa demokratiassa. Mitähän tämän periaatteen noudattaminen tarkoittaisi käännettynä. Pitäisikö eduskunnankin tarkistaa “poliittista linjaansa ja asemoitumistaan” presidentinvaalien tulosten perusteella? Niinistön 65 % olisi kokoomuksen eduskuntapaikoiksi muutettuna 140! Talousasioissa johdonmukaisen Wahlroosin logiikka nilkuttaa hieman hänen ryhtyessään poliittiseksi kommentaattoriksi.

Syrjäytymiskommentissa on kyllä jotakin pohtimisen arvoista, niin poliittisesti tulenarka kun otsikointi onkin. Kannustaako suomalainen yhteiskunta syrjäytymään? Ajatellaanpa monista julkisista laitoksista vaikkapa Kelaa. Laitokseen on ikiaikaisesti valittu johtajat ja kaiketi suuri osa työntekijöistäkin poliittisin perustein. Pätevimmät eivät välttämättä tule valituiksi, joten kansalaiset saavat verorahoillaan kakkoslaadun hallintoa. Politiikasta johtaville paikoille ponnahtaneilla ei yleensä ole suuria intohimoja tehdä mitään radikaaleja järkeistyksiä organisaatioissa. Päinvastoin, tehdään pikkupaikkailua, joka sopivasti hämmentää ja lisää tarvetta palkata poliittisesti sopivaa henkilöstöä vastuualueiltaan ennestään sekavaan organisaatioon.
Kelan lomakkeiden kapulakieli on ollut esillä usein. Eikös taloon hankittu eräänlainen suomesta-suomeen -kääntäjäkin, jotta lomakkeiden salat selviäisivät asiakkaille? Ja Suomen koululaitos on sentään kansainvälisesti palkittu opetuksen laadusta!
Jos siis nuori työikäinen kerran onnistuu tunkeutumaan byrokratian läpi Kelan asiakkaaksi, ei siitä ihan heti halua luopua. Järjestelmä siis ainakin kannustaa pysymään asiakkaana.

Ajatus siitä, että nk. huonommista hommista kieltäytyminen voisi erityisesti nuorten kohdalla johtaa joidenkin etuuksien karsiutumiseen, on pohtimisen arvoinen. Kun itse aikoinaan ensimmäisiä kesätyöpaikkoja ryhdyin etsimään, ei tarjotusta työstä kieltäytyjälle olisi juurikaan ymmärrystä herunut. Nyt tuntuu, että systeemi ymmärtää kieltäytymistä turhankin hyvin.

Ylen Aamu -tv oli perjantaina 20.1 pyytänyt vieraakseen kolmen suurimman galluppeja teettäneen median edustajat. Keskustelemassa olivat uutispäälliköt Eero Hyvönen Nelosen uutisista, Heikki Piuhola MTV3 -uutisista ja Jouni Kemppainen Yle -uutisista. Kaikki kolme uutispäällikköä myönsivät, että “gallupit saattavat vaikuttaa ihmisten äänestyskäyttäytymiseen”. He eivät kuitenkaan pitäneet asiantilaa pahana, vaan esim. päätoimittaja Hyvönen oli sitä mieltä, että päätöksen tekeminen galluppien perusteella “on yhtä hyvä tapa, kuin jokin muukin.”

 Mielestäni kaikki kolme päätoimittajaa lähestyvät asiaa puhtaasti kiinnostavia uutisaiheita janoavan median näkökulmasta, eivätkä suinkaan ole äänestäjää palvelemassa. Kaikki suurten väkijoukkojen tunteita kuohuttavat tapahtumat ovat medialle elintärkeitä, joten niistä yritetään ottaa irti kaikki mahdollinen sekä etu- että jälkikäteen. Nämäkin vaalit ovat medialle Linnan juhlien kaltainen myynti- ja katsojalukujen kohentamishappening, eikä mikään kansalaisdemokratian missio.

Äänestyspäätöksen tekeminen gallupin perusteella ei todellakaan ole “yhtä hyvä tapa, kuin jokin muukin”. Tämänsuuntainen väite pitää sisällään ajatuksen siitä, että äänestyspäätös voi yhtä hyvin perustua toisten mielipiteisiin kuin äänestäjän omaan. Ajatus on melko erikoinen, ja siinä on hieman samaa kuin eduskunnan puoluekurissa: Yksittäisen kansanedustajan (= äänestäjän) ei tarvitse pohtia itse äänestämisensä perusteita, riittää kuin äänestää enemmistön (= puolueryhmä; gallupit) mukaan. Puoluekurin periaatetta sovelletaan siis mutkan kautta äänestäjiin!

Median edustajat vähättelevät tietoisesti sen kansalaisjoukon suuruutta, joka äänestää  gallupjohtajia. Tämä on sosiaalisen hyväksynnän kannalta helppo ratkaisu, mikä riittää hyvin silloin, kun omaa perusteltua mielipidettä syystä tai toisesta “ei ole käytettävissä”.

Jos media tosissaan haluaisi edistää demokratiaa ja auttaa äänestäjiä päätöksenteossa, tulisi galluppeja tehdä toisenlaisilla kysymyksenasetteluilla. Voisi olla kiinnostavaa kuulla esim. sellaisten galluppien tuloksia, joissa jokaisen ehdokkaan keskeisiä kampanjateemoja peilattaisiin kansalaisten mielipidettä vasten. Tämänsuuntainen käänteiseen “vaalikone” -ajatteluun perustuva galluppi paljastaisi myös armotta sen, onko ehdokkaalla ylipäätään mitään agendaa vai perustuuko kampanja puhtaisiin mielikuviin, sutkauksiin tai kehäpäätelmiin.

 Paras ratkaisu olisi tietenkin se, ettei gallupeja tehtäisi lainkaan ainakaan kuukauteen ennen vaalipäivää, eikä missään tapauksessa enää ennakkoäänestyksen alettua. Tämänsuuntainen ehdotus tietenkin aiheuttaisi sen, että medioiden “sananvapauden airuet” kömpisivät kammioistaan kertomaan meille, miten törkeästä sananvapauden loukkauksesta gallupkiellossa olisi kyse... .

Yltiöpäisinkään markkinafundamentalisti ei enää väitä, etteikö markkinatalous tarvitsisi demokraattisten järjestelmien toteuttamaa sääntelyä. Keinoista, niiden tehosta ja kohdentamisesta ollaankin sitten eri mieltä. Ajankohtainen talouskeskustelu tarjoaa päivittäin eläviä esimerkkejä illuusiotalouden kieroutuneisuudesta.

Esimerkiksi muutamat pankit suunnittelevat vakavalla naamalla lopettavansa käteisen rahan toimittamisen sitä tarvitseville asiakkaille. Pankkien ydintoimiala on tähän saakka ollut rahan myyminen ja sen tallettaminen. Toiminnan hintana toimii anto- ja ottolainauskorko. Illuusiotaloudesta haltioituneet pankit ovat nyt alkaneet pitää perinteistä pankkitoimintaa turhanpäiväisenä näpertelynä, kun ne suuret rahat vilkuttelevat kylkiään finanssitalouden puolella.

Toinen esimerkki on sähkönjakeluyhtiöt. Siellä on huomattu, että yhtiöiden osakearvo (josta on tullut ainoa noteerattava mittari) ei juurikaan reagoi siihen, miten kauan asiakkaat joutuvat erilaisten myrskyjen jälkeen odottamaan sähköjä. Sähköyhtiö on siksi laiminlyönyt sekä jakeluverkoston uudistamisen että poikkeustilanteiden varalle ajateltujen tiedotustoimintojen ylläpidon.

Pankkisektorilla pitäisi mitä pikimmin toteuttaa EU:n laajuinen paluu takaisin juurille. Peruspankkitoiminta (anto- ja ottolainaus) tulisi eriyttää lainsäädännöllä omaksi toiminnakseen, jonka asianmukainen hoitaminen on pankkitoimiluvan säilymisen edellytys. Kaikki muu sijoitus-, finanssi- ja muu vipurahasto-  ja osakkeiden ns. lyhyeksimyyntipelleily pitäisi lainsäädännöllä irrottaa pankkitoiminnasta erilliseksi vedonlyönti- ja uhkapelitoimialaksi, jota koskee ko. toimialan mukainen lainsäädäntö ja verotus.

Sähköyhtiöille tulee määrätä puutteellisesta katastrofivalmiuksista johtuvista sähköntoimituskatkoksista niin mittavat sanktiot, että ne vaikuttavat yhtiön tulokseen ja sitä kautta osakkeen arvoon. Tämä on se ainoa kieli, mitä pörssinoteerattu yhtiö ymmärtää.

Lapset kirjoittavat lahjalistojaan silmät innosta hehkuen samaan aikaan, kun vanhemmat, kummit ja sukulaiset pohtivat kuumeisesti, mitä tupaten täysiin lastenhuoneisiin vielä voisi hankkia. Markkinaliberalismi on jo aikoja sitten korvannut Jeesuksen Joulupukilla. Jälkimmäinen myy paremmin.
Sitä kaikkein tärkeintä lahjaa lapsille ei kuitenkaan voida paketoida: Aikaa!

Kirkko koettaa parhaansa mukaan ohjata ihmisten ajatukset materiasta henkeen, vaatimisesta antamiseen. Suurimpana ongelmana tässä pyrkimyksessä instituutiolla on kuitenkin sen oma historia: Liikkeen tärkeimmästä hahmosta, eräästä juutalaisesta puusepän pojasta ja uskonnon uudistajasta tehtiin valtapolitiikan mannekiini, kun hänet maallisella päätöksellä kohotettiin Jumalan Pojan asemaan. Eikö olisi riittänyt, että Jeesus olisi saanut jäädä historiaan elämänsä esimerkillisesti eläneenä tavallisena kalastajana, joka eli kuten opetti? Ilman jumaluuttakin Jeesuksen “blogeissaan” esittämät yhteisöllisen elämisen periaatteet riittäisivät moraalisiksi ohjeiksi edelleen, 2000 vuotta myöhemmin.

Läpikaupallistettu joulu on jo aikoja sitten tehnyt varsinaisesta päivänsankarista välttämättömän alibin ylenmääräiselle materiassa piehtaroinnille, ikäänkuin lyhyen ruokarukouksen, jonka jälkeen voidaan estoitta sukeltaa aineellisten nautintojen pariin.

Kuka oikeasti tarvitsee nykyisenkaltaista joulua?

Hintaa kasvattamatta jättämisestä  maksavat opettajat päiväkodista lukioon, pahimman vaiheen kumuloituessa yläasteen opettajiin, jotka saavat työpaikallaan sietää epäkunnioittavaa kohtelua, nimittelyä ja haistattelua. Hintaa maksaa myös se enemmistö oppilaista, joita kiinnostaa opiskelu häiriköintiä enemmän. Ala-asteella “egovammautunut” osa lapsista kyetään vielä jotenkuten pitämään aikaa vievällä maanittelulla aisoissa. Miten pitkälle opettajat ovat valmiita sietämään tämänsuuntaista kehitystä?

Luokan työrauha on opettajalle puhtaasti käytännön kysymys, ei itsetarkoitus. Jos sitä uhkaava häiriö voitaisiin ala-asteella poistaa yhdellä luunapilla tai pienellä tukkapöllyllä, olisi tällä pelkästään ylä-asteen opettajien tulevaa työrauhaa ajatellen uskomattoman suuri vipuvaikutus, käyttääkseni ajankohtaista termiä.

 Aavistelen, että tässä vaiheessa jotkut ammattiymmärtäjät ja kasvatuksen asiantuntijat tavoittelevat näppiksiään ilmaistakseen vastalauseensa: “Lapsen huono käytös johtuu lapsen henkisestä pahoinvoinnista, laiminlyönneistä, vanhempien työkiireistä johtuvasta ajan puutteesta jne.“
Kaikki tämä tiedetään. Kuitenkin samaan aikaan lasten vanhempien valtuustoihin äänestämien edustajien johtamat kaupungit ja kunnat ovat jättäneet lähes järjestelmällisesti saattamatta esim. koulujen terveyshuollon ja psykologien määrät suositusten mukaiselle tasolle, tukiopetuksen ja muun oppilashuollon resursseista puhumattakaan.

 Suhtautuminen Suomessakin aiemmin sallittuun lasten tapakäyttäytymisen lempeään fyysiseen ohjaamiseen on muuttunut jotenkin umpikieroksi. Sekä vanhemmat että opettajat joutuvat varomaan lapseen koskemista. Uhkana on joko syyte pahoinpitelystä tai vaihtoehtoisesti lapseen kajoamisesta. Henkistä pahoinpitelyä sen sijaan ei kontrolloi kukaan. Lasta saa laiminlyödä henkisesti, hänet voi jättää illaksi ilman valvontaa videoiden tai tietokoneen ääreen, antaa kasvaa ilman rajoja, uhkailla, lahjoa ja kiristää, hänet voi lähettää kouluun ilman aamiaista tai säänmukaista vaatetusta, hänen kanssaan ei tarvitse keskustella eikä mielipidettä kysyä. Kaikki tämä on sallittua.
Mutta annapa tukkapölly, niin pian sinua puhuttelee poliisi!

Kaikki asiat voidaan kärjistää. Niinpä minunkin lienee syytä odottaa mielipiteistäni kylmää kyytiä. Minulta saatetaan kysyä, pitäisikö lapsia mielestäni siis saada koulussa “repiä hiuksista mielin määrin” tai klassiseen sensaatiotoimittajan  tyyliin: “Oletko jo lakannut hakkaamasta oppilaitasi?” Jep jep.

 Ollessani itse kansa- ja oppikoulussa, minua on tukistettu ja näpäytetty karttakepillä sormille. Ystävällisessä, kasvattavassa hengessä. Ei jäänyt traumoja. Omalla urallani en ole näitä menetelmiä lainkuuliaisena opettajana tietenkään käyttänyt. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että eräänkin kerran on mielessä käynyt. Ja uskallan myös arvioida, että muutamalla luunapilla tai tukkapöllyllä yhden lukuvuoden aikana olisin säästänyt tuntikaupalla hyvää opetusaikaa, toisen mokoman erilaisia kokoontumisia ja tapaamisia alimitoitetun ja ylirasitetun oppilashuollon ja perheneuvolan henkilöstön kanssa.

Ja yläasteelle olisi saattanut siirtyä muutama kotikasvatuksessaan syystä tai toisesta laiminlyöty haistattelija vähemmän.

Esim. Hesarin pääkirjoitus “Eu pysyy teemana myös presidentinvaaleissa” 13.8. pyrkii oletettujen ehdokkaiden (virallisesti on valittu vain Pekka Haavisto) poliittisen historian, heidän kuviteltujen strategioidensa ja mahdollisten imagokonsulttien mahdollisten tuunausten perusteella käymään vaalit etukäteen.

Palveleeko tämä jotenkin kansalaisten tiedonnälän tyydyttämistä? Haluavatko lehden lukijat perehtyä toimittajien arvailuihin? Hesarin pääkirjoituksen kaltainen aiheella märehtiminen voisi vielä menetellä kolumnissa, mutta että ihan pääkirjoituksessa!

Väitän, että äänestäjille riittää mainiosti se, että ehdokkaat saavat itse kertoa linjansa.

TV -kanavat eivät tule jäämään yhtään pekkaa pahemmiksi. Mikäs se helpompaa ohjelma-ajan täytettä, kun laittaa keskenään kisaavat ehdokkaat väittelemään kameran eteen. Heidän pärjäämisestään voidaan sitten seuraavana päivänä tehdä iltalehdissä kyselyjä ja taas niistä näyttäviä graafeja.

Äänestäjille riittäisi yksinkertaisesti se, että kerrottaisiin mahdollisimman tyhjentävästi ehdokkaiden poliittinen historia, mitä on tehty, missä oltu mukana ja mitä saatu aikaan. Journalistin näkökulmasta se on tietenkin tylsempää, kuin kristallipalloon katselun lomassa tapahtuva omien mielipiteiden esittely.

Kun vaaliaamu lopulta valkenee, on suuri osa kansasta perin juurin tympääntynyt koko mediaspektaakkeliin.

Miksi vaalit pitää yrittää käydä etukäteen?

Kaupallinen media Suomessa on tähän mennessä käsitellyt Murdoch -skandaalia vain sen verran, kuin on ollut välttämätöntä.“News of The World” lehden tiedonhankinnassa tehdyt salakuuntelurikokset ovat jo laajentuneet koskemaan sekä politiikan että poliisilaitoksen ylimpiä päättäjiä. Kaupallinen media koettaa kynsin hampain pitää tätä skandaalia muutaman henkilön rikolliseen toimintaan liittyvänä yksittäistapauksena, josta ei pidä vetää mitään yleisempiä johtopäätöksiä kaupallisen median toimintaperiaatteiden suhteen.

Jossakin vaiheessa käy kuitenkin mahdottomaksi välttyä kysymästä seuraavaa kysymystä:
Onko kaupallisen kilpailun ja markkinatalouden voitontavoittelun oloissa toimivalla medialla enää mitään tekemistä tiedonvälityksen kanssa?
Murdoch -konserniin kuuluu lehtien lisäksi myös TV -kanavia. Yksi niistä on USA:ssa toimiva FoxNews. Tämä uutiskanava edustaa niin radikaalin konservatiivista, republikaanisen puolueen poliittisia näkemyksiä markkinoivaa linjaa, että valehtelun ja tiedonvälittämisen raja ylitetään päivittäin.

Sananvapaus on länsimaisen demokratian kulmakivi. Voidaanko sen nimissä hyväksyä ihan mitä vaan? Edellyttäen ettei siitä jää kiinni.