Reijo Liinamaa

Tar­koi­tuk­sel­lista vai­kut­ta­mis­yri­tystä tois­ten ihmis­ten mie­li­pi­tei­siin kut­su­taan pro­pa­gan­daksi. Ilmai­sua käyt­tää yleensä oikeis­to­me­dia puhues­saan vasem­mis­to­lai­seksi mää­rit­te­le­mäs­tään vaikuttamisyrityksestä.

Oikeis­to­lai­dan eräälle vai­kut­ta­mis­muo­dolle antoi nimen lii­ke­mies Kyösti Kak­ko­nen, kun hän kut­sui Keskusta- ja Kokoo­mus­puo­lueille ennen vuo­den 2011 edus­kun­ta­vaa­leja anta­mi­aan avus­tuk­sia “rahal­li­seksi arvo­va­lin­ta­vai­kut­ta­mi­seksi”. Termi on oikea ja rehel­li­nen: Rahaa anne­taan lah­joit­ta­jan hyviksi kat­so­mien tavoit­tei­den aja­mi­seksi. Epäi­lyt­tä­vää toi­min­nasta tulee vasta sil­loin, kun sitä yri­te­tään salata.

Itse seu­raan median enem­män tai vähem­män avoi­mesti suol­ta­maa “pro­pa­gan­daa” päi­vit­täin, ja olen ryh­ty­nyt kut­su­maan sitä Kak­kosta mukail­len “jour­na­lis­ti­seksi arvo­va­lin­ta­vai­kut­ta­mi­seksi”. Sii­hen pätee sama sääntö, kuin rahal­li­seen arvo­va­lin­ta­vai­kut­ta­mi­seen: Kun se on avointa ja jul­ki­lausut­tua, se on OK. Kie­roksi toi­minta muut­tuu sil­loin, kun vai­kut­ta­mista teh­dään muka­mas puo­lu­eet­to­muu­den kulis­sin takaa. Tässä suh­teessa Suo­men suu­rin ja kau­nein, Hel­sin­gin Sano­mat on teh­nyt pää­kir­joit­te­lus­taan suo­ras­taan oikeis­to­lai­sesti pai­not­tu­neen jour­na­lis­ti­sen arvo­va­lin­ta­vai­kut­ta­mi­sen tai­teen­la­jin. Tie­ten­kään sitä itse myöntämättä.

Esi­merk­kejä löy­tyy, ellei päi­vit­täin, aina­kin vii­koit­tain. Yksi arvo­va­lin­ta­vai­kut­ta­mi­sen ylei­sim­mistä työ­ka­luista on mie­li­ku­vien luo­mi­nen asioi­den ja ilmiöi­den välille. Poliit­ti­siin vas­tus­ta­jiin pyri­tään liit­tä­mään nega­tii­vi­sia mie­li­ku­via. Hesa­rin tapana on jo vuo­sien ajan ollut esi­mer­kiksi yhdis­tää “vaa­li­lu­paus­ten syö­mi­nen” vasem­mis­to­lai­suu­teen. Eilen (140512) lehti jul­kaisi pää­kir­joi­tus­si­vul­laan otsi­kolla “Rans­kalla on oma resepti” jutun, joka alkoi näin: “Rans­kassa on aloi­tettu veik­kailu siitä, mitkä ovat ensim­mäi­set vaa­li­lu­pauk­set, jotka pre­si­den­tiksi valittu Francois Hol­lande syö”.
Kuten tie­de­tään, Hol­lande edus­taa vasem­mis­toa. Edel­lis­ten edus­kun­ta­vaa­liemme jäl­keen Hesari näki run­saasti vai­vaa ennus­taes­saan, mil­loin SDP jou­tuisi syö­mään vaa­li­kam­pan­jas­saan anta­mansa lupauk­sen vakuuk­sien vaa­ti­mi­sesta Krei­kan lisä­lai­noit­ta­mi­sesta. Leh­den kam­pan­jointi muut­tui jo lähes hys­tee­ri­seksi sitä mukaa, kun alkoi käydä sel­ville, että dema­ri­mi­nis­teri Jutta Urpi­lai­nen tulee aja­maan vaa­ti­muk­sen läpi EU:ssa, kuten sit­ten tekikin.

Vuo­den alussa valittu pre­si­dent­timme Sauli Nii­nistö (Kok) antoi kam­pan­jas­saan lupauk­sen perus­taa kor­kean tason asian­tun­ti­ja­ryhmä tut­ki­maan, mitä voi­tai­siin tehdä nuor­ten syr­jäy­ty­mi­sen estä­mi­seksi. Nii­nistö on hoi­ta­nut vir­kaansa nyt noin kolme kuu­kautta, mutta en ole havain­nut Hesa­rissa ensim­mäis­tä­kään kär­si­mä­töntä kyse­lyä sen perään, mil­loin ja miten pre­si­dentti aikoo vaa­li­lu­pauk­sensa lunastaa.

Usein tulee mie­tit­tyä, miten jour­na­listi käy­tän­nössä sovit­taa toi­mit­ta­jan moraa­linsa työ­nan­ta­jansa jul­ki­lausut­tui­hin tai -lausu­mat­to­miin kir­joit­ta­mi­sen vapau­den rajoi­hin. Sel­vem­min sanot­tuna itsesensuuriin.

Laa­tu­leh­det, kuten Hesari, tapaa sal­lia toi­mit­ta­jiensa jou­kossa myös ns. oman­tun­non ääniä sovel­ta­mansa ylei­sen ideo­lo­gi­sen eetok­sen lomassa. Hesa­rilla tämä ylei­nen koko toi­min­taa kat­tava eetos on libe­raa­lin mark­ki­na­ta­lou­den puo­lus­ta­mi­nen ja sen nega­tii­vis­ten lie­veil­miöi­den vähättely.

Toi­von, että Hesa­rin toi­mit­ta­jat Juha Sai­nio ja Paavo Rau­tio eivät pahastu, vaikka käy­tän heitä esi­merk­keinä Hesa­rin omal­la­tun­nolla varus­te­tuista toi­mit­ta­jista. Mui­ta­kin var­masti on.

Paavo Rau­tio kir­joitti HS:ssa tänään 25.3 erin­omai­sen kolum­nin otsi­kolla “Kohu, jossa häm­mäs­tyt­tä­vintä on kohu”. Rau­tio käyt­tää läh­tee­nään The New York Time­sissa jul­kais­tua avointa kir­jettä, jonka on kir­joit­ta­nut  Gold­man Sachs -pan­kissa työs­ken­nel­lyt joh­taja Greg Smith. Lyhyesti ker­rot­tuna Sai­nio kuvai­lee Smit­hin ker­ron­nan avulla sitä umpi­kie­roa, petol­lista ja epäi­sän­maal­lista  toi­min­taa, millä tämä pankki rau­nioitti USA:n talou­den. Hei­jas­tus­vai­ku­tuk­sena oli mm. Irlan­nin pank­ki­jär­jes­tel­män kaa­tu­mi­nen sikä­läis­ten veron­mak­sa­jien syliin.

Juha Sai­nion kir­joi­tus “Paska iskee pot­ku­riin” jul­kais­tiin HS:ssa samassa Mer­kin­töjä -kolum­nissa yli vuosi sit­ten 12.2.2011. Sai­nio kuvaa siinä USA:n kes­kus­pan­kin FED’in enti­sen pää­joh­ta­jan Alan Greens­pa­nin muis­tel­ma­teosta The Age of Tur­bu­lence. Greens­pan oli USA:ssa se vero­mak­sa­jia edus­ta­nut val­tion vir­ka­mies, jonka olisi kuu­lu­nut val­voa Gold­man Sachs’in ja Leh­man Brohthers’in kal­tais­ten finans­si­ta­va­ra­ta­lo­jen toi­min­taa. Sai­nion erin­omai­sesta jutusta sel­viää, miten Greens­pan lopulta jou­tuu totea­maan, että hänen uskonsa kaik­ki­voi­paan mark­ki­na­ta­lou­teen oli täy­sin väärä ja vailla perusteita.

Yhteistä kir­joi­tuk­sille on se, että kum­man­kin lähde on toi­nen kirja tai kir­joi­tus, joissa arvos­tel­laan kovin sanoin mark­ki­na­ta­lou­den puit­teissa tapah­tu­nutta vaka­vaa piit­taa­mat­to­muutta talou­den peli­sään­nöistä. Kyseessä eivät siis ole toi­mit­ta­jien omaan tie­don­han­kin­taan ja toi­mi­tuk­sel­li­seen har­kin­taan perus­tu­vat kan­na­no­tot, vaan pikem­min­kin refe­raa­tit. Toi­mit­ta­jat mah­dol­li­sesti jaka­vat osan kolum­niensa läh­de­ma­te­ri­aa­lin sisäl­tä­mästä mark­ki­na­ta­lou­den kri­tii­kistä, mutta suo­ra­nai­sesti “omina” kan­nan­ot­toina he eivät kri­tiik­ki­ään esitä.
Estääkö sen median toteut­tama sen­suuri, kir­joit­ta­jien oma itse­sen­suuri vai pelkkä roh­keu­den puute?

Kun Hesari pää­kir­joi­tuk­sis­saan arvos­te­lee ay -liik­keen tai vasem­mis­ton toi­min­taa tai motii­veja, on kir­joit­telu var­sin pro­vo­ka­tii­vista ja pidäk­kee­töntä.
Mutta tai­vas var­jele, kun tul­laan mark­ki­na­ta­lou­den pyhim­pien arvo­jen äärelle! Sil­loin muu­tu­taan har­taiksi ja har­kit­se­viksi. Vähät­te­le­vän alen­tu­vaa asen­netta mark­ki­na­ta­ta­lou­den nega­tii­vis­ten lie­veil­miöi­den (syr­jäy­ty­mi­nen, työt­tö­myys ja sen aiheut­ta­mat ongel­mat, tuloe­ro­jen kasvu, ympä­ris­tön saas­tu­mi­nen, omis­tuk­sen kes­kit­ty­mi­nen, las­ten huos­taan­ot­to­jen lisään­ty­mi­nen, har­maa talous jne) suh­teen riit­tää loput­to­masti. Järeintä, mihin näi­den ongel­mien syi­den ruo­ti­mi­sessa kye­tään, on rukouk­sen­kal­tai­nen toivomus!

Rau­tio päät­tää tämän­päi­väi­sen kolum­ninsa lausee­seen: “Ehkä se, että moi­sesta nousee kohu, on merkki ter­veh­ty­vistä ajoista.”

Aamen.

Hesa­rin pää­toi­mit­taja Mikael Pen­ti­käi­nen arvioi sun­nun­taina 18.3 - tällä ker­taa leh­tensä kolum­nis­tina - vies­tin­tä­mi­nis­teri Krista Kiu­run (SDP) tähä­nas­ti­sia aikaan­saan­nok­sia otsi­kolla “Toi­vei­den toveri hiek­ka­laa­ti­kolta”. Kolumni on tois­tai­seksi luet­ta­vissa koko­nai­suu­des­saan osoit­teessa http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Toiveiden+toveri+hiekkalaatikolta/a1305558041298.
Kir­joi­tuk­sesta välit­tyy sekä hap­pa­muutta että kun­nioi­tusta nuorta dema­ri­vai­kut­ta­jaa kohtaan.

Hap­pa­muu­delle on sel­keät syyt. Kun edel­li­nen vies­tin­tä­mi­nis­teri Suvi Lin­den (Kok) yritti saada tolk­kua YLE:n rahoi­tuk­seen, oli tulok­sena täy­del­li­nen maha­lasku, eikä monen vuo­den koh­kaa­mi­nen lopulta joh­ta­nut mihin­kään. Lin­de­nin koh­ta­loksi koi­tui se, että hän lii­an­kin tark­kaan kuun­teli media­joh­ta­jia siitä, miten Ylen asiat pitäisi jär­jes­tää. Niitä samoja media­joh­ta­jia, joille Kiuru ker­toi ole­vansa se “hiek­ka­laa­ti­kon täti, joka rat­kai­see, mitä lap­set - media­joh­ta­jat - leik­ki­vät ja millä leluilla”, kuten Pen­ti­käi­nen kirjoittaa.

Kau­pal­li­sen median joh­ta­jat sai­vat minis­teri Lin­de­nin vakuut­tu­neeksi mm. siitä, että Yle tar­vit­sisi kait­si­jak­seen jul­ki­sen pal­ve­lun media­neu­vos­ton ker­to­maan itsel­leen, mitä jul­ki­sen pal­ve­lun median sopii tehdä ja mitä ei. Veik­kaan, että Sanoma Oy:n lob­baa­jat eivät tässä asiassa olleet niitä pas­sii­vi­sim­pia ja Hesa­rin pää­kir­joi­tus­si­vul­la­kin asiaa käsi­tel­tiin erit­täin aktii­vi­sesti mm. pää­toi­mit­taja Pen­ti­käi­sen toi­mesta.
Edel­li­sen yri­tyk­sen koh­ta­losta vii­sas­tu­neena minis­teri Kiuru valitsi toi­sen­lai­sen toi­min­ta­lin­jan ja onnis­tui teh­tä­väs­sään saa­den tästä aiheel­lista tun­nus­tusta yli puoluerajojen.

 Vii­mei­nen pisara pää­toi­mit­taja Pen­ti­käi­sen hap­pa­muu­delle lie­nee kui­ten­kin anten­ni­verk­ko­toi­mi­lu­van lip­sah­ta­mi­nen sivu suun kil­pai­li­jayh­tiölle. Pää­toi­mit­taja epäi­lee tällä ole­van yhteyttä leh­den kriit­ti­seen kir­joit­te­luun asian käsit­te­ly­vai­heessa. Hän kir­joit­taa, että “toi­mi­lu­van ja poli­tii­kan arvos­te­lulla ei saa olla yhteyttä, eikä sii­hen suun­taan pidä edes vih­jata”. Ja tulee siis samalla vih­jan­neeksi, että yhteys kui­ten­kin olisi!

On kui­ten­kin pakko Pen­ti­käi­sen tapaan ihme­tellä pää­töstä myön­tää TV -toi­mi­lupa Bri­tan­niassa rikol­li­sista uutis­han­kin­ta­me­ne­tel­mistä kiinni jää­neelle, pahasti ryvet­ty­neelle Rupert Mur­doc­hin Fox -kana­valle. Sen kal­taista media­fi­lo­so­fiaa tus­kin kukaan Suo­meen kai­paa. Ainoa kuvi­tel­ta­vissa oleva syy rat­kai­sulle on halu laven­taa kil­pai­lua maan­pääl­li­sessä TV -ver­kos­samme. Aika näyt­tää, onko tulok­sena vain lisää samaa kau­pal­lista mös­söä, mitä jo nyt on tar­jolla liian kanssa.

Sanoma Oy:llä on pie­nessä Suo­mes­samme poik­keuk­sel­li­sen domi­noiva mie­li­pi­deil­mas­toa ohjaava asema: Päivä- ja ilta­päi­vä­leh­det, aika­kaus­leh­det, TV - ja radio­ka­na­vat sekä pis­teenä iin päälle oppi­kir­ja­kus­tan­tamo. Sanoma Oy kuu­luu Euroo­pan 15:n suu­rim­man media­ta­lon jouk­koon, ja sen pelkkä lii­ke­voitto kohoaa yli puo­leen Ylen vuosibudjetista.

Krista Kiuru on pit­kään aikaan ensim­mäi­nen vies­tin­tä­mi­nis­teri, joka - edus­kun­nan ja siis kan­sa­lais­ten val­vo­man median edus­ta­jana - kyke­nee riit­tä­vään spar­rauk­seen pää­toi­mit­ta­jan edus­ta­maa kon­ser­nia vas­taan. Suo­ma­lai­sen sanan­va­pau­den kan­nalta tämä on se tär­keä asia, mitä haluan uskoa myös pää­toi­mit­taja Pen­ti­käi­sen poh­jim­mil­taan kunnioittavan.

Björn Wahl­roo­sin haas­tat­telu Hesa­rissa (120212) on aina odo­tettu tapaus. Nyt lehti jul­kai­see yhdestä ja samasta haas­tat­te­lu­ma­te­ri­aa­lista 3 eri edi­toin­tia. Pape­ri­leh­dessä juttu otsi­koi­daan: “Björn Wahl­roos suo­mii Halosta”, Digi­leh­dessä otsi­koksi on nos­tettu tren­di­käs “Kapi­ta­lis­tin muo­to­kuva” ja leh­den net­ti­si­vus­tolla haas­ta­tel­ta­van otsik­ko­si­tee­raus kuu­luu: “Suo­ma­lai­nen yhteis­kunta kan­nus­taa syr­jäy­ty­mään”.

Tasa­val­lan pre­si­dentti Tarja Halosta käsi­tel­les­sään otsik­ko­toi­mit­taja on kat­so­nut hyväksi jät­tää pois esit­te­ly­sa­nat “Tasa­val­lan” ja “pre­si­dentti”, vie­läpä etu­ni­men­kin. Kyseessä voisi siis olla kuka tahansa halo­nen. Tämä vähät­te­levä jour­na­lis­ti­nen arvo­va­lin­ta­vai­kut­ta­mi­nen on lin­jassa tämän sitou­tu­mat­to­maksi itse­ään kut­su­van leh­den aiem­man istu­vaa pre­si­dent­tiä käsit­te­le­vän lin­jan kanssa. Tulee ole­maan mie­len­kiin­toista nähdä, minkä puhut­te­lu­lin­jan lehti valit­see tule­van pre­si­den­tin, Sauli Nii­nis­tön varalle.

Wahl­roos on havain­nut toi­sen vir­ka­kau­tensa pian päät­tä­vän pre­si­den­tin lisän­neen vas­tak­kai­na­set­te­lua. “Halo­sen kau­della presidentti-instituutio on kär­si­nyt. En sano, että hän on ollut sopi­ma­ton pre­si­dentti, vaan että hänen poliit­ti­nen lin­jansa ja ase­moi­tu­mi­sensa on ollut toi­nen kuin edus­kun­ta­vaa­leissa on ollut kan­san tahto.“
Vih­jaako Wahl­roos tässä, että tasa­val­lan pre­si­den­tin tulisi muut­taa “poliit­tista lin­jaansa ja ase­moi­tu­mis­taan” vir­ka­kau­tensa aikana pidet­tä­vien edus­kun­ta­vaa­lien tulos­ten mukaan? Mikäli tul­kin­tani on oikea, niin se olisi jota­kin aivan uutta suo­ma­lai­sessa demo­kra­tiassa. Mitä­hän tämän peri­aat­teen nou­dat­ta­mi­nen tar­koit­taisi kään­net­tynä. Pitäi­sikö edus­kun­nan­kin tar­kis­taa “poliit­tista lin­jaansa ja ase­moi­tu­mis­taan” pre­si­den­tin­vaa­lien tulos­ten perus­teella? Nii­nis­tön 65 % olisi kokoo­muk­sen edus­kun­ta­pai­koiksi muu­tet­tuna 140! Talous­asioissa joh­don­mu­kai­sen Wahl­roo­sin logiikka nil­kut­taa hie­man hänen ryh­tyes­sään poliit­ti­seksi kommentaattoriksi.

Syr­jäy­ty­mis­kom­men­tissa on kyllä jota­kin poh­ti­mi­sen arvoista, niin poliit­ti­sesti tule­narka kun otsi­kointi onkin. Kan­nus­taako suo­ma­lai­nen yhteis­kunta syr­jäy­ty­mään? Aja­tel­laanpa monista jul­ki­sista lai­tok­sista vaik­kapa Kelaa. Lai­tok­seen on ikiai­kai­sesti valittu joh­ta­jat ja kai­keti suuri osa työn­te­ki­jöis­tä­kin poliit­ti­sin perus­tein. Päte­vim­mät eivät vält­tä­mättä tule vali­tuiksi, joten kan­sa­lai­set saa­vat vero­ra­hoil­laan kak­kos­laa­dun hal­lin­toa. Poli­tii­kasta joh­ta­ville pai­koille pon­nah­ta­neilla ei yleensä ole suu­ria into­hi­moja tehdä mitään radi­kaa­leja jär­keis­tyk­siä orga­ni­saa­tioissa. Päin­vas­toin, teh­dään pik­ku­paik­kai­lua, joka sopi­vasti häm­men­tää ja lisää tar­vetta pal­kata poliit­ti­sesti sopi­vaa hen­ki­lös­töä vas­tuu­alueil­taan ennes­tään seka­vaan orga­ni­saa­tioon.
Kelan lomak­kei­den kapu­la­kieli on ollut esillä usein. Eikös taloon han­kittu erään­lai­nen suomesta-suomeen -kään­tä­jä­kin, jotta lomak­kei­den salat sel­viäi­si­vät asiak­kaille? Ja Suo­men kou­lu­lai­tos on sen­tään kan­sain­vä­li­sesti pal­kittu ope­tuk­sen laa­dusta!
Jos siis nuori työi­käi­nen ker­ran onnis­tuu tun­keu­tu­maan byro­kra­tian läpi Kelan asiak­kaaksi, ei siitä ihan heti halua luo­pua. Jär­jes­telmä siis aina­kin kan­nus­taa pysy­mään asiakkaana.

Aja­tus siitä, että nk. huo­nom­mista hom­mista kiel­täy­ty­mi­nen voisi eri­tyi­sesti nuor­ten koh­dalla joh­taa joi­den­kin etuuk­sien kar­siu­tu­mi­seen, on poh­ti­mi­sen arvoi­nen. Kun itse aikoi­naan ensim­mäi­siä kesä­työ­paik­koja ryh­dyin etsi­mään, ei tar­jo­tusta työstä kiel­täy­ty­jälle olisi juu­ri­kaan ymmär­rystä heru­nut. Nyt tun­tuu, että sys­teemi ymmär­tää kiel­täy­ty­mistä tur­han­kin hyvin.

Kir­joi­tan tätä vaa­li­päi­vän aamuna 22.1.2012. Noin 12 tun­nin kulut­tua tie­dämme, miten vaa­lissa kävi. Näitä vaa­leja voi­daan tar­kas­tella ensim­mäi­sinä todel­li­sina  gal­lup -vaa­leina, koska vaa­li­kam­pan­join­tia on kehys­tä­nyt vii­koit­tais­ten, lop­pusuo­ralla jopa päi­vit­täis­ten gal­lup -kyse­ly­jen esit­tely mediassa. Ehdok­kaat itse ovat kri­ti­soi­neet mediaa siitä, että se gal­lu­peja jul­kais­tes­saan tulee ohjan­neeksi äänes­tä­jien mielipiteitä.

Ylen Aamu -tv oli per­jan­taina 20.1 pyy­tä­nyt vie­raak­seen kol­men suu­rim­man gal­lup­peja teet­tä­neen median edus­ta­jat. Kes­kus­te­le­massa oli­vat uutis­pääl­li­köt Eero Hyvö­nen Nelo­sen uuti­sista, Heikki Piu­hola MTV3 -uuti­sista ja Jouni Kemp­pai­nen Yle -uuti­sista. Kaikki kolme uutis­pääl­lik­köä myön­si­vät, että “gal­lu­pit saat­ta­vat vai­kut­taa ihmis­ten äänes­tys­käyt­täy­ty­mi­seen”. He eivät kui­ten­kaan pitä­neet asian­ti­laa pahana, vaan esim. pää­toi­mit­taja Hyvö­nen oli sitä mieltä, että pää­tök­sen teke­mi­nen gal­lup­pien perus­teella “on yhtä hyvä tapa, kuin jokin muukin.”

 Mie­les­täni kaikki kolme pää­toi­mit­ta­jaa lähes­ty­vät asiaa puh­taasti kiin­nos­ta­via uuti­sai­heita janoa­van median näkö­kul­masta, eivätkä suin­kaan ole äänes­tä­jää pal­ve­le­massa. Kaikki suur­ten väki­jouk­ko­jen tun­teita kuo­hut­ta­vat tapah­tu­mat ovat medialle elin­tär­keitä, joten niistä yri­te­tään ottaa irti kaikki mah­dol­li­nen sekä etu- että jäl­ki­kä­teen. Nämä­kin vaa­lit ovat medialle Lin­nan juh­lien kal­tai­nen myynti- ja kat­so­ja­lu­ku­jen kohen­ta­mis­hap­pe­ning, eikä mikään kan­sa­lais­de­mo­kra­tian missio.

Äänes­tys­pää­tök­sen teke­mi­nen gal­lu­pin perus­teella ei todel­la­kaan ole “yhtä hyvä tapa, kuin jokin muu­kin”. Tämän­suun­tai­nen väite pitää sisäl­lään aja­tuk­sen siitä, että äänes­tys­pää­tös voi yhtä hyvin perus­tua tois­ten mie­li­pi­tei­siin kuin äänes­tä­jän omaan. Aja­tus on melko eri­koi­nen, ja siinä on hie­man samaa kuin edus­kun­nan puo­lue­ku­rissa: Yksit­täi­sen kan­san­edus­ta­jan (= äänes­tä­jän) ei tar­vitse poh­tia itse äänes­tä­mi­sensä perus­teita, riit­tää kuin äänes­tää enem­mis­tön (= puo­lue­ryhmä; gal­lu­pit) mukaan. Puo­lue­ku­rin peri­aa­tetta sovel­le­taan siis mut­kan kautta äänestäjiin!

Median edus­ta­jat vähät­te­le­vät tie­toi­sesti sen kan­sa­lais­jou­kon suu­ruutta, joka äänes­tää  gal­lup­joh­ta­jia. Tämä on sosi­aa­li­sen hyväk­syn­nän kan­nalta helppo rat­kaisu, mikä riit­tää hyvin sil­loin, kun omaa perus­tel­tua mie­li­pi­dettä syystä tai toi­sesta “ei ole käytettävissä”.

Jos media tosis­saan haluaisi edis­tää demo­kra­tiaa ja aut­taa äänes­tä­jiä pää­tök­sen­teossa, tulisi gal­lup­peja tehdä toi­sen­lai­silla kysy­myk­se­na­set­te­luilla. Voisi olla kiin­nos­ta­vaa kuulla esim. sel­lais­ten gal­lup­pien tulok­sia, joissa jokai­sen ehdok­kaan kes­kei­siä kam­pan­ja­tee­moja pei­lat­tai­siin kan­sa­lais­ten mie­li­pi­dettä vas­ten. Tämän­suun­tai­nen kään­tei­seen “vaa­li­kone” -ajat­te­luun perus­tuva gal­luppi pal­jas­taisi myös armotta sen, onko ehdok­kaalla yli­pää­tään mitään agen­daa vai perus­tuuko kam­panja puh­tai­siin mie­li­ku­viin, sut­kauk­siin tai kehäpäätelmiin.

 Paras rat­kaisu olisi tie­ten­kin se, ettei gal­lu­peja teh­täisi lain­kaan aina­kaan kuu­kau­teen ennen vaa­li­päi­vää, eikä mis­sään tapauk­sessa enää ennak­ko­ää­nes­tyk­sen alet­tua. Tämän­suun­tai­nen ehdo­tus tie­ten­kin aiheut­taisi sen, että medioi­den “sanan­va­pau­den airuet” köm­pi­si­vät kam­miois­taan ker­to­maan meille, miten tör­keästä sanan­va­pau­den louk­kauk­sesta gal­lup­kiel­lossa olisi kyse... .

Mark­ki­na­ta­lous­maissa siir­ryt­tiin 1970 -luvulla vähi­tel­len key­ne­si­läi­sestä talous­a­jat­te­lusta mone­ta­ris­ti­seen. Nyt, noin 40 vuotta myö­hem­min, meillä on käsis­sämme tilanne, missä ns. finans­si­ta­lou­desta on muo­dos­tu­nut omaa elä­mää elävä talou­den haara, joka on irral­laan reaa­li­ta­lou­desta. Kun reaa­li­ta­lou­dessa kaup­paa käy­dään työ­pa­nok­silla aikaan­saa­duilla käsin­kos­ke­tel­ta­villa tuot­teilla, pyö­rii finans­si­ta­lous rahoi­tusin­stru­ment­tien, odo­tusar­vo­jen ja ennus­tus­ten luo­missa “arvoissa”. Rahalla mitat­tuna tämä “illuusio­ta­lous” on kas­va­massa käen­po­jan lailla muuta taloutta ter­ro­ri­soi­vaksi, hyväk­si­käyt­tä­väksi ja hor­jut­ta­vaksi voi­maksi. Käy­tän­nössä tämä näkyy USA:n ja Länsi-Euroopan mark­ki­na­ta­lous­maissa val­tioi­den (= vero­mak­sa­jien) tol­kut­to­mana vel­kaan­tu­mi­sena.  Juuri nämä maat siir­tyi­vät muu­tama vuo­si­kym­men sit­ten tor­vet soi­den uuteen, moder­niin mone­ta­ris­ti­seen ajat­te­luun, ja tulok­set puhu­vat puolestaan. (USA:n dol­lari irro­tet­tiin kul­ta­kan­nasta v. 1971)

Yltiö­päi­sin­kään mark­ki­na­fun­da­men­ta­listi ei enää väitä, etteikö mark­ki­na­ta­lous tar­vit­sisi demo­kraat­tis­ten jär­jes­tel­mien toteut­ta­maa sään­te­lyä. Kei­noista, nii­den tehosta ja koh­den­ta­mi­sesta ollaan­kin sit­ten eri mieltä. Ajan­koh­tai­nen talous­kes­kus­telu tar­joaa päi­vit­täin elä­viä esi­merk­kejä illuusio­ta­lou­den kieroutuneisuudesta.

Esi­mer­kiksi muu­ta­mat pan­kit suun­nit­te­le­vat vaka­valla naa­malla lopet­ta­vansa kätei­sen rahan toi­mit­ta­mi­sen sitä tar­vit­se­ville asiak­kaille. Pank­kien ydin­toi­miala on tähän saakka ollut rahan myy­mi­nen ja sen tal­let­ta­mi­nen. Toi­min­nan hin­tana toi­mii anto- ja otto­lai­naus­korko. Illuusio­ta­lou­desta hal­tioi­tu­neet pan­kit ovat nyt alka­neet pitää perin­teistä pank­ki­toi­min­taa tur­han­päi­väi­senä näper­te­lynä, kun ne suu­ret rahat vil­kut­te­le­vat kyl­ki­ään finans­si­ta­lou­den puolella.

Toi­nen esi­merkki on säh­kön­ja­ke­lu­yh­tiöt. Siellä on huo­mattu, että yhtiöi­den osa­kearvo (josta on tul­lut ainoa notee­rat­tava mit­tari) ei juu­ri­kaan rea­goi sii­hen, miten kauan asiak­kaat jou­tu­vat eri­lais­ten myrs­ky­jen jäl­keen odot­ta­maan säh­köjä. Säh­köyh­tiö on siksi lai­min­lyö­nyt sekä jake­lu­ver­kos­ton uudis­ta­mi­sen että poik­keus­ti­lan­tei­den varalle aja­tel­tu­jen tie­do­tus­toi­min­to­jen ylläpidon.

Pank­ki­sek­to­rilla pitäisi mitä pikim­min toteut­taa EU:n laa­jui­nen paluu takai­sin juu­rille. Perus­pank­ki­toi­minta (anto- ja otto­lai­naus) tulisi eriyt­tää lain­sää­dän­nöllä omaksi toi­min­nak­seen, jonka asian­mu­kai­nen hoi­ta­mi­nen on pank­ki­toi­mi­lu­van säi­ly­mi­sen edel­ly­tys. Kaikki muu sijoitus-, finanssi- ja muu vipurahasto-  ja osak­kei­den ns. lyhyek­si­myyn­ti­pel­leily pitäisi lain­sää­dän­nöllä irrot­taa pank­ki­toi­min­nasta eril­li­seksi vedonlyönti- ja uhka­pe­li­toi­mia­laksi, jota kos­kee ko. toi­mia­lan mukai­nen lain­sää­däntö ja verotus.

Säh­köyh­tiöille tulee mää­rätä puut­teel­li­sesta kata­stro­fi­val­miuk­sista joh­tu­vista säh­kön­toi­mi­tus­kat­kok­sista niin mit­ta­vat sank­tiot, että ne vai­kut­ta­vat yhtiön tulok­seen ja sitä kautta osak­keen arvoon. Tämä on se ainoa kieli, mitä pörs­si­no­tee­rattu yhtiö ymmärtää.

Joulu lähe­nee uhkaa­vasti. Sen huo­maa monista asioista. Pos­ti­laa­tik­koon vii­kot­tain yllät­täen ja pyy­tä­mättä ilmes­tyvä mai­nos­nippu kas­vaa ja muut­tuu yhä punai­sem­maksi. Koko liike-elämä ikään­kuin vetää hen­ke­ään koo­tak­seen voi­mansa vuo­den tär­keim­män pon­nis­tuk­sen edessä.

Lap­set kir­joit­ta­vat lah­ja­lis­to­jaan sil­mät innosta heh­kuen samaan aikaan, kun van­hem­mat, kum­mit ja suku­lai­set poh­ti­vat kuu­mei­sesti, mitä tupa­ten täy­siin las­ten­huo­nei­siin vielä voisi hank­kia. Mark­ki­na­li­be­ra­lismi on jo aikoja sit­ten kor­van­nut Jee­suk­sen Jou­lu­pu­killa. Jäl­kim­mäi­nen myy parem­min.
Sitä kaik­kein tär­keintä lah­jaa lap­sille ei kui­ten­kaan voida pake­toida: Aikaa!

Kirkko koet­taa par­haansa mukaan ohjata ihmis­ten aja­tuk­set mate­riasta hen­keen, vaa­ti­mi­sesta anta­mi­seen. Suu­rim­pana ongel­mana tässä pyr­ki­myk­sessä ins­ti­tuu­tiolla on kui­ten­kin sen oma his­to­ria: Liik­keen tär­keim­mästä hah­mosta, eräästä juu­ta­lai­sesta puuse­pän pojasta ja uskon­non uudis­ta­jasta teh­tiin val­ta­po­li­tii­kan man­ne­kiini, kun hänet maal­li­sella pää­tök­sellä koho­tet­tiin Juma­lan Pojan ase­maan. Eikö olisi riit­tä­nyt, että Jee­sus olisi saa­nut jäädä his­to­ri­aan elä­mänsä esi­mer­kil­li­sesti elä­neenä taval­li­sena kalas­ta­jana, joka eli kuten opetti? Ilman juma­luut­ta­kin Jee­suk­sen “blo­geis­saan” esit­tä­mät yhtei­söl­li­sen elä­mi­sen peri­aat­teet riit­täi­si­vät moraa­li­siksi ohjeiksi edel­leen, 2000 vuotta myöhemmin.

Läpi­kau­pal­lis­tettu joulu on jo aikoja sit­ten teh­nyt var­si­nai­sesta päi­vän­san­ka­rista vält­tä­mät­tö­män ali­bin ylen­mää­räi­selle mate­riassa pieh­ta­roin­nille, ikään­kuin lyhyen ruo­ka­ru­kouk­sen, jonka jäl­keen voi­daan estoitta sukel­taa aineel­lis­ten nau­tin­to­jen pariin.

Kuka oikeasti tar­vit­see nykyi­sen­kal­taista joulua?

Kou­lu­jen kurin­pi­dosta ja työ­rau­hasta kes­kus­tel­laan juuri nyt pal­jon. Ja syystä. Kuulun itse nii­hin opet­ta­jiin, joi­den mie­lestä pesu­ve­den mukana meni pal­jon hyvää sil­loin, kun opet­ta­jista teh­tiin ope­tusta tois­tu­vasti häi­rit­se­vien oppi­lai­den edessä lähes aseet­to­mia. Urani aikana ovat van­hem­pien mah­dol­li­suu­det opet­taa kotona lap­sil­leen muut ihmi­set huo­mioon otta­van käy­tök­sen alkeet oleel­li­sesti hei­ken­ty­neet. Rajoja ei aina osata tai haluta aset­taa, ja sen seu­rauk­sena yhä useam­mat lap­set tule­vat kou­luun ilman niitä tai­toja, joilla luok­kayh­tei­sössä tul­laan toi­meen ja oppi­mis­rauha säi­lyy. Monissa per­heissä talou­den tasa­paino edel­lyt­tää molem­pien van­hem­pien työs­sä­käyn­tiä. Mm. siksi lap­sia kas­vat­ta­vat myös kave­rit, sosi­aa­li­nen media, tietokone- ja net­ti­pe­lit, sekä lap­sille suun­nattu, koko ajan tehos­tuva kau­pal­li­nen mark­ki­nointi. Tästä seu­raa, että opet­ta­jien, ener­giaa ja pin­naa kuluu sel­lais­ten kul­lan­nup­pu­jen pai­men­ta­mi­seen, joille kotona tun­tuu kaikki ole­van sallittua.

Hin­taa kas­vat­ta­matta jät­tä­mi­sestä  mak­sa­vat opet­ta­jat päi­vä­ko­dista lukioon, pahim­man vai­heen kumu­loi­tuessa ylä­as­teen opet­ta­jiin, jotka saa­vat työ­pai­kal­laan sie­tää epä­kun­nioit­ta­vaa koh­te­lua, nimit­te­lyä ja hais­tat­te­lua. Hin­taa mak­saa myös se enem­mistö oppi­laista, joita kiin­nos­taa opis­kelu häi­ri­köin­tiä enem­män. Ala-asteella “ego­vam­mau­tu­nut” osa lap­sista kye­tään vielä joten­ku­ten pitä­mään aikaa vie­vällä maa­nit­te­lulla aisoissa. Miten pit­källe opet­ta­jat ovat val­miita sie­tä­mään tämän­suun­taista kehitystä?

Luo­kan työ­rauha on opet­ta­jalle puh­taasti käy­tän­nön kysy­mys, ei itse­tar­koi­tus. Jos sitä uhkaava häi­riö voi­tai­siin ala-asteella pois­taa yhdellä luu­na­pilla tai pie­nellä tuk­ka­pöl­lyllä, olisi tällä pel­käs­tään ylä-asteen opet­ta­jien tule­vaa työ­rau­haa aja­tel­len usko­mat­to­man suuri vipu­vai­ku­tus, käyt­tääk­seni ajan­koh­taista termiä.

 Aavis­te­len, että tässä vai­heessa jot­kut ammat­tiym­mär­tä­jät ja kas­va­tuk­sen asian­tun­ti­jat tavoit­te­le­vat näp­pik­si­ään ilmais­tak­seen vas­ta­lauseensa: “Lap­sen huono käy­tös joh­tuu lap­sen hen­ki­sestä pahoin­voin­nista, lai­min­lyön­neistä, van­hem­pien työ­kii­reistä joh­tu­vasta ajan puut­teesta jne.“
Kaikki tämä tie­de­tään. Kui­ten­kin samaan aikaan las­ten van­hem­pien val­tuus­toi­hin äänes­tä­mien edus­ta­jien joh­ta­mat kau­pun­git ja kun­nat ovat jät­tä­neet lähes jär­jes­tel­mäl­li­sesti saat­ta­matta esim. kou­lu­jen ter­veys­huol­lon ja psy­ko­lo­gien mää­rät suo­si­tus­ten mukai­selle tasolle, tukio­pe­tuk­sen ja muun oppi­las­huol­lon resurs­seista puhumattakaan.

 Suh­tau­tu­mi­nen Suo­mes­sa­kin aiem­min sal­lit­tuun las­ten tapa­käyt­täy­ty­mi­sen lem­pe­ään fyy­si­seen ohjaa­mi­seen on muut­tu­nut joten­kin umpi­kie­roksi. Sekä van­hem­mat että opet­ta­jat jou­tu­vat varo­maan lap­seen kos­ke­mista. Uhkana on joko syyte pahoin­pi­te­lystä tai vaih­toeh­toi­sesti lap­seen kajoa­mi­sesta. Hen­kistä pahoin­pi­te­lyä sen sijaan ei kont­rol­loi kukaan. Lasta saa lai­min­lyödä hen­ki­sesti, hänet voi jät­tää illaksi ilman val­von­taa videoi­den tai tie­to­ko­neen ääreen, antaa kas­vaa ilman rajoja, uhkailla, lah­joa ja kiris­tää, hänet voi lähet­tää kou­luun ilman aamiaista tai sään­mu­kaista vaa­te­tusta, hänen kans­saan ei tar­vitse kes­kus­tella eikä mie­li­pi­dettä kysyä. Kaikki tämä on sal­lit­tua.
Mutta annapa tuk­ka­pölly, niin pian sinua puhut­te­lee poliisi!

Kaikki asiat voi­daan kär­jis­tää. Niinpä minun­kin lie­nee syytä odot­taa mie­li­pi­teis­täni kyl­mää kyy­tiä. Minulta saa­te­taan kysyä, pitäi­sikö lap­sia mie­les­täni siis saada kou­lussa “repiä hiuk­sista mie­lin mää­rin” tai klas­si­seen sen­saa­tio­toi­mit­ta­jan  tyy­liin: “Oletko jo lakan­nut hak­kaa­masta oppi­lai­tasi?” Jep jep.

 Olles­sani itse kansa- ja oppi­kou­lussa, minua on tukis­tettu ja näpäy­tetty kart­ta­ke­pillä sor­mille. Ystä­väl­li­sessä, kas­vat­ta­vassa hen­gessä. Ei jää­nyt trau­moja. Omalla ural­lani en ole näitä mene­tel­miä lain­kuu­liai­sena opet­ta­jana tie­ten­kään käyt­tä­nyt. Voin kui­ten­kin rehel­li­sesti sanoa, että erään­kin ker­ran on mie­lessä käy­nyt. Ja uskal­lan myös arvioida, että muu­ta­malla luu­na­pilla tai tuk­ka­pöl­lyllä yhden luku­vuo­den aikana oli­sin sääs­tä­nyt tun­ti­kau­palla hyvää ope­tusai­kaa, toi­sen moko­man eri­lai­sia kokoon­tu­mi­sia ja tapaa­mi­sia ali­mi­toi­te­tun ja yli­ra­si­te­tun oppi­las­huol­lon ja per­he­neu­vo­lan hen­ki­lös­tön kanssa.

Ja ylä­as­teelle olisi saat­ta­nut siir­tyä muu­tama koti­kas­va­tuk­ses­saan syystä tai toi­sesta lai­min­lyöty hais­tat­te­lija vähemmän.

Paavo Lip­po­sen ehdok­kaaksi ilmoit­tau­tu­mi­sen jäl­keen se taas alkaa. Saamme seu­rata 5 kk poli­tii­kan toi­mit­ta­jien, kolum­nis­tien, aamu-tv:n soh­va­ses­sioi­den ja kaik­kien tv-kanavien uutis­toi­mi­tus­ten ryy­dit­tä­mää lopu­tonta spe­ku­loin­tia siitä, kuka tul­laan valit­se­maan pre­si­den­tiksi. Ja gal­lup­peja teh­dään vii­kot­tain. Ja niissä tapah­tu­vista, vir­he­mar­gi­naa­liin sisäl­ty­vistä siir­ty­mistä kes­kus­tel­laan suu­rella antaumuksella.

Esim. Hesa­rin pää­kir­joi­tus “Eu pysyy tee­mana myös pre­si­den­tin­vaa­leissa” 13.8. pyr­kii ole­tet­tu­jen ehdok­kai­den (viral­li­sesti on valittu vain Pekka Haa­visto) poliit­ti­sen his­to­rian, hei­dän kuvi­tel­tu­jen stra­te­gioi­densa ja mah­dol­lis­ten ima­go­kon­sult­tien mah­dol­lis­ten tuu­naus­ten perus­teella käy­mään vaa­lit etukäteen.

Pal­ve­leeko tämä joten­kin kan­sa­lais­ten tie­don­nä­län tyy­dyt­tä­mistä? Halua­vatko leh­den luki­jat pereh­tyä toi­mit­ta­jien arvai­lui­hin? Hesa­rin pää­kir­joi­tuk­sen kal­tai­nen aiheella märeh­ti­mi­nen voisi vielä mene­tellä kolum­nissa, mutta että ihan pääkirjoituksessa!

Väi­tän, että äänes­tä­jille riit­tää mai­niosti se, että ehdok­kaat saa­vat itse ker­toa linjansa.

TV -kana­vat eivät tule jää­mään yhtään pek­kaa pahem­miksi. Mikäs se hel­pom­paa ohjelma-ajan täy­tettä, kun lait­taa kes­ke­nään kisaa­vat ehdok­kaat väit­te­le­mään kame­ran eteen. Hei­dän pär­jää­mi­ses­tään voi­daan sit­ten seu­raa­vana päi­vänä tehdä ilta­leh­dissä kyse­lyjä ja taas niistä näyt­tä­viä graafeja.

Äänes­tä­jille riit­täisi yksin­ker­tai­sesti se, että ker­rot­tai­siin mah­dol­li­sim­man tyh­jen­tä­västi ehdok­kai­den poliit­ti­nen his­to­ria, mitä on tehty, missä oltu mukana ja mitä saatu aikaan. Jour­na­lis­tin näkö­kul­masta se on tie­ten­kin tyl­sem­pää, kuin kris­tal­li­pal­loon kat­se­lun lomassa tapah­tuva omien mie­li­pi­tei­den esittely.

Kun vaa­li­aamu lopulta val­ke­nee, on suuri osa kan­sasta perin juu­rin tym­pään­ty­nyt koko mediaspektaakkeliin.

Miksi vaa­lit pitää yrit­tää käydä etukäteen?

Bond -elo­ku­vassa “Huo­mi­nen ei kos­kaan kuole” (Tomor­row Never Dies) elo­ku­va­hahmo, media­mo­guli Elliot  Car­ver ei tyydy Rubert Murdoch’in media­pi­me­riu­min tapaan ainoas­taan sala­kuun­te­le­maan kan­sa­lai­sia. Elo­ku­va­hahmo ryh­tyy aktii­vi­sesti luo­maan konflik­teja uuti­sia saa­dak­seen. Eikä mitä tahansa konflik­teja, vaan val­tioi­den väli­siä sotia. Viime vii­kon tapah­tu­mien valossa voi aavis­tella, kuka on ollut tämän Bond -elo­ku­van käsi­kir­joit­ta­jien esi­kuva, hei­dän luo­des­saan Elliot Car­ve­rin hahmoa.

Kau­pal­li­nen media Suo­messa on tähän men­nessä käsi­tel­lyt Mur­doch -skan­daa­lia vain sen ver­ran, kuin on ollut vält­tä­mä­töntä.“News of The World” leh­den tie­don­han­kin­nassa teh­dyt sala­kuun­te­lu­ri­kok­set ovat jo laa­jen­tu­neet kos­ke­maan sekä poli­tii­kan että polii­si­lai­tok­sen ylim­piä päät­tä­jiä. Kau­pal­li­nen media koet­taa kyn­sin ham­pain pitää tätä skan­daa­lia muu­ta­man hen­ki­lön rikol­li­seen toi­min­taan liit­ty­vänä yksit­täis­ta­pauk­sena, josta ei pidä vetää mitään ylei­sem­piä joh­to­pää­tök­siä kau­pal­li­sen median toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­den suhteen.

Jos­sa­kin vai­heessa käy kui­ten­kin mah­dot­to­maksi vält­tyä kysy­mästä seu­raa­vaa kysy­mystä:
Onko kau­pal­li­sen kil­pai­lun ja mark­ki­na­ta­lou­den voi­ton­ta­voit­te­lun oloissa toi­mi­valla medialla enää mitään teke­mistä tie­don­vä­li­tyk­sen kanssa?
Mur­doch -kon­ser­niin kuu­luu leh­tien lisäksi myös TV -kana­via. Yksi niistä on USA:ssa toi­miva Fox­News. Tämä uutis­ka­nava edus­taa niin radi­kaa­lin kon­ser­va­tii­vista, republi­kaa­ni­sen puo­lu­een poliit­ti­sia näke­myk­siä mark­ki­noi­vaa lin­jaa, että valeh­te­lun ja tie­don­vä­lit­tä­mi­sen raja yli­te­tään päivittäin.

Sanan­va­paus on län­si­mai­sen demo­kra­tian kul­ma­kivi. Voi­daanko sen nimissä hyväk­syä ihan mitä vaan? Edel­lyt­täen ettei siitä jää kiinni.